Kaaoszine- 4/5

Vastuu on yksin kuulijalla – arviossa Vehkeen ”Poispoikkeen”

Puhuttaessa kotimaisesta hardcoresta ja punkista juolahtaa useimmiten mieleen ennalta arvattavalla surinalla ja kolinalla läpi kohkattu, kapealla ja geneerisellä sanavarastolla vokalisoitu systeemin vastainen tikkutukkauho. Vehje on toista maata. Vehkeen tapauksessa hardcore muotoutuu omanlaisekseen hämmentävien asianhaarojen ja epätyypillisten toteutustapojen kietoutuessa jollakin käsittämättömällä logiikalla yhteen. Toiseen pitkäsoittoon päässyt ryhmä sisältää siinä määrin taiteen moniosaajia ja ymmärtäjiä, ettei yhtyeenkaltainen yksikkö onnistu tälläkään kertaa langettaa itseään tavanomaisuuksiin ja latteisiin totuuksiin. Savolaisuus toki paistaa yhtyeen luonteesta läpi kirkkaammin kuin valuva laava purkautuvan tulivuoren kyljestä. Mikä osa kaikesta kuullusta on sitten totta ja mikä tarua, jää sopivasti hämärän peittoon. Vastuu ”Poispoikkeen”-albumin tarinoiden ymmärtämisestä on yksin kuulijalla.

Vehje svengaa soitannollisesti joka tapauksessa hienosti – milloin mennään avantgardemman ja kokeellisemman räiskeen parissa, milloin stoner rockimman, milloin thrashimman, milloin perinne-hevimmän ja milloin punkimman ilmaisun. Niko Taskisen savonmurteinen posmennus ja selvittäminen ovat vertaansa vailla, vaikkakin se alkaa paikka paikoin olla yhtäältä myös hieman rasittavaa kuin myös vaikeaselkoista. Toisaalta koko ajan mennään siinä rajoilla, onko koko homman ydin-idea pakottaa uutta meta-vitsiä toisen perään.

Yhtyeellä riittää hyviä biisejä. ”Ei mihinkään” kajahtaa kuin tomeran äitimuorin käskystä oma-aloitteisille nulikoille. Virkavallan syvää kaksinaismoralismia syvällä Savo-Karjalan kyläyhteisössä kuvaava ”Nimismiehen kiharat” jytyyttää myös hyvin. Konditionaalien kuninkuusluokan arkista piinaa kuvaava videobiisi ”Pitäs, pitäs” rouhii sekin piinaavalla tunteella. Hillopurkin käsikopelolla kellarista noutamisen haastavuutta kuvaava ”Fear of The Dark” on levyn otsikoista tällä kertaa ehkä se hersyvin. Eikä Dallasin palmujen alle sijoittuva, edesmenneen maalaisliittolaisen presidenttilegendan psykedeelisempiä puolia avaava ”Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street)” jää siitä kauas. Siitä huolimatta Veera Teleniuksen miljoonan ruusun arvoinen ”Nuoruus” tai kahteen hyvin eri tyyppiseen osaan jaettu ”Kunnan miehet” saattavat silti viedä voiton kisattaessa albumin hilpeimmän biisin tittelistä. Viimeksi mainitun jälkimmäisessä osassa muun muassa Kasevan taustavoimat hoitavat hautajaishymni-tyyppiseen, sarkastiseen surusaatteeseen upeat puhallinosuudet.

Rubikista ehkä parhaiten tunnetun Sampsa Väätäisen miksaama ja masteroima albumi soi pehmeän voimakkaasti, tasapainoisesti ja täyteläisesti, eikä tuotantopuolella ole muutenkaan huomauttamista. Vehkeen ”Poispoikkeen” on lievine heikkouksineenkin oikein riemukas ja raikas tuulahdus liian monen itseään täynnä olevan muusikon väsäämien tosikkomaisten teosten rinnalla.

Kaaoszine

Mikko Nissinen

Kulttuuritoimitus- 4/5

Vehje pysyy yhä kovana – arviossa savolaisorkesterin levy Poispoikkeen

Kun konsepti on sinänsä aika yksinkertainen, oli ehkä oikeutettua miettiä, että vieläkö Vehje kolmannella albumillaankin pysyy kovana. Mutta huoli on turha: esikoisalbumi Terveisiä (2021) ja sitä seurannut Puolkuppia (2022) olivat silkkaa tykitystä ja niin on myös kolmosalbumi Poispoikkeen (Humu Records, 2025). Väljähtymisen, seesteytymisen tai luovuttamisen merkkejä ei näy.

”Vehkeen musiikki on kuin metallinkalskeiseksi punkiksi väännetty Kansanradio. Peräkammarien, haalean kaljan ja vääjäämättömän arjen ääniraita”, luonnehdin orkesteria taannoin. Tähän kun yhdistää vielä keski-ikäistyvän, ruuhkavuosistuvan miehen tavan katsoa maailmaa anarkistisen linssin läpi, tuntuu kuvaus edelleen osuvalta.

Vehje tuntuu jakavan mielipiteitä. Vastaan on tullut ihmisiä, joiden on vaikea sietää yhtyettä. Luulen, että kyse on erilaisesta tavasta kuunnella. Siinä, missä moni kuuntelee savolaispoppoota jonkinlaisena huumoripunkkina, kuuntelen sitä itse enemmänkin nykykansanmusiikkina, jossa on vahvaa performanssitaiteen tuntua. Ja Vehkeen tapa sanoittaa pieniä vitutuksen aiheita ja pieniä, arkisia ilmiöitä on kulttuurisesti arvokasta työtä. Sanoitukset ovat usein häkellyttävän laadukkaita.

Albumin ylittämätön helmi on tosin se poikkeus sääntöön, jos Vehkeen kohdalla voi sellaisista puhua. Bändille epätyypillisen pitkä ja lähes The Doorsin tapaan progeileva, unenomainen ja elokuvallinen Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) on kenties parasta, mitä Vehje on tähän mennessä tehnyt. Näin on, vaikka jo ensimmäiseltä levyltä löytyviä kappaleita Bepanthen, Reeperbahnin setä ja Loppuu tämä tämmöinen on vaikea ylittää – kakkoslevyn helmistä Rytkösen maine, Oikea järjestys, Palkinto ja Yön selekään puhumattakaan.

Toki Painajainen Elm Streetillä on jo jonkin verran elämää nähnyt biisi. Bändi esitti sen jo ensimmäisellä keikallaan Outokummussa vuonna 2022. ”Pitkähkö, monenlaisille symbolisille tasoille ulottuva ja maagisen realismin sävyttämä tutkielma keskustalaisuudesta”, luonnehdin sitä silloin keikkaraportissani. Olin väärässä, ei se ole tutkielma keskustalaisuudesta vaan maakuntien Suomesta paljon yleisemmin. Se suhtautuu monitulkintaisen vivahteikkaasti nostalgiaan ja on lisäksi ihan vain tavattoman hienoa tarinankerrontaa.

Joistakin uuden levyn kappaleista, kuten Valtionkonttorissa ja Rekkamiehen hymy, on vaikeampi saada otetta. Mutta sitten on sellaisia kuin Pitäs, pitäs ja Kunnanmiehet sekä Kunnanmiehet (reprise), jotka potkivat kovaa ja heti. Aarreloitsu on maagisen realismin puolelle sukeltava, suomalaista maskuliinisuutta hienosti ruotiva kappale. Nuoruus (Hats off to Vera Telenius) on koskettava kunnianosoitus hienolle taiteilijalle.

Kokonaisuutena Poispoikkeen on vahva, laadukas levy, joka ei tarjoile suuria yllätyksiä Vehkeen kontekstissa. Toisaalta bändin konsepti kantaa edelleen niin hyvin, ettei sellaisia edes kaipaa.

Kulttuuritoimitus

Pasi Huttunen

Desibeli.net - 4/5

Nyt ollaan monellakin tasolla tulkinnanvaraisilla vyöhykkeillä, jolloin tulee olla erityisen varovainen ja tarkka niin sanoissaan kuin teoissaan. Vehje on tuttu orkesteri. Tiesin siis jo ennakkoon ryhmän alkuvoimaisen punkin, rockin ja taiteellisuutta huokuvan tajunnanvirran luoman cocktailin olevan jotain muuta. Siis sellaista makua, josta joko viehättyy ikihyviksi, tai jota inhoaa sydämensä pohjasta. Tämä on havaintoni ja summaukseni, johon olen päätynyt altistettuani erilaisia ihmisiä bändin musiikille/möykälle/melulle. Kukin poimikoon itselleen sopivan termin.

Saatteen mukaan Poispoikkeen on ryhmän debyyttialbumi, mikä sysää vajaan kolmen vuoden ikäisen Puolkuppia-kiekon EP:ksi. Eihän se tosiaan varttiakaan kellottanut, joten kai se sitten oli EP. Tulkintoja synnyttää myös yhtyeen kitararock, jossa torvet voivat törähdellä, vokaalit ovat enemmänkin osin huudettuja aforismeja ja kaiken kaoottisuuden keskelle nousee toistuvasti kauniiksi haukuttavia osuuksia.

Punk on – tai ainakin sen piti olla – rajaton mahdollisuus, avoin lippu, sekki ja paperi, jolla voi tehdä mitä vain. Idea oli jalo ja juuri sitä Vehje mielestäni nyt toteuttaa peräti 14 raidan verran. Muodot muuttuvat, ideat lentelevät siinä missä säleetkin, kun asioita sattuu ja tapahtuu. Pelätään ja rakastetaan, kummastellaan ja pähkäillään mm. arkea, pimeää, hölkkää ja vanhuutta. Sielua punnitaan, kunnanmiehiä ja muita virallisia tahoja vilahtelee siellä täällä ja väliin saadaan vielä Ilimotusasioita, juuri noin monella i-kirjaimella.

Esikoispitkäsoiton saatteen yhteydessä muistetaan mainita 33 1/3 kierroksen nopeuden lisäksi myös se, että yhtye nauttii kulttimainetta. Vaan mikä on tuo kultti ja missä siihen voi liittyä, vai olenko jo mukana? Kulttia tai ei, Poispoikkeen on melkoinen trippi mielen yöhön, päivään, iltapäivätansseihin, aamukrapuloihin ja lisko diskoihin. Kesäinen Pitäs, pitäs / Aarreloitsu -tuplasinkku on tietysti mukana, kun kaksi napakymppiä nyt kohdalle osui.

Sakkiin on sopinut sen kummemmitta ongelmitta myös kafkainen Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) -sinkku, jonka kahdeksaa minuuttia lähentelevä pituus on miltei sama kuin koko Terveisiä EP aikoinaan kellotti. Hurja siirto ja hämmentävä modernin taiderockin, runouden ja pirteän tajunnanvirran purkaus, joka käyttää massiivisen mittansa viisaasti. UKK:n Kennedyyn sekoittava progepunkrockin visio on niitä asioita, joita jokaisen kokeellista rockia arvostavan tulisi kokea ennen kuolemaansa. Tapahtui se sitten taikaluodin tai meteoriitin iskemän myötä. Poispoikkeen on melkoinen rytkäisy, muutenkin kuin plus 27 minuutin mitassaan. Se on mielestäni pitkälti suomalaisen miehen ja mielen tutkielma, joka ei aina näe edes eteensä ja pystyy silti tähyämään vuorten ylitse. Parkaisu elon rattaista, kuraisten huomioliivien ja simahtaneiden matkapuhelinten akkujen maailmasta, yön tunteina tietysti. Punk, rock, taiderock, spoken word, savolaisuus, härmäläisyys, pohjoisuus, iäisyys. Ja ehkä, kenties, myös perimmäinen viisaus, jemmattuna Outokummun vuoren sisältä löytyvästä puupiirongista, tai jostain siitä läheltä.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia

”Paikoillanne! Valmiit! Nyt!” Vehkeen uusi levy ilmestyy tällä viikolla! Ja mikä levy! Kaikki Vehkeen levyt ovat olleet parhaita, Poispoikkeen on entistä enemmän parhautta! Poispoikkeen on VUODEN LEVY, siitä ei ole mitään epäselvyyttä!

Tuliko tarpeeksi huutomerkkejä? Vehkeestä ei voi kirjoittaa ilman huutomerkkejä. Vehje goes doom! Vehje goes desert rock! Vehje goes stoner! Vehje goes proge! Vehje goes jazz! Vehje on rock and roll! Ja mikä tärkeintä: Vehje on uudistunut.

Vehkeen teksteissä ja musiikissa on huumoria, mutta se ei ole huumoribändi. Vehje on kuitenkin hauska, ja ilman uudistumista sen vitsi olisi voinut väljähtyä. Nyt ei väljähtymisestä ole tietoakaan. Vehje lyö tiskiin uransa parasta ja monipuolisinta materiaaliaan. Kun Poispoikkeen käynnistyy blacksabbathmaisen doomisti biisillä Ei mihinkään, on homma sitä myöten selvä. Biisissä ei lauleta kuin ”pojat, ei mihinkään!”, mutta se riittää. Lause on meille kaikille lapsuudesta tuttu. Se herättää lämpimiä muistoja ja se toimii rock’n’roll-kontekstissa aivan älyttömän hyvin. On ihanaa, että olen näin rokkidiggarina ja kuuntelijana päässyt seuraamaan Vehkeen uraa alusta alkaen, reaaliajassa. Samalla tavalla kuin 35 vuotta sitten YUPn ja CMXn kohdalla. Tunnen olevani keskellä jotain suurta, vaikka olen jo elämäni ehtoopuolella.

Tälläkin kertaa Vehje porautuu keski-ikäisen, perheellisen miehen elämään. Sen pelkoihin, toiveisiin ja arkeen. Hyvinä esimerkkeinä Fear of the dark ja Ilimotusasioita. Olen aina kehunut Vehkeen sanoituksia, mutta en ehkä tarpeeksi laulaja Niko Taskista. Hän tulkitsee syvälliset tekstit sydänverellään. Eläytyen, voimalla ja tunteella. Pilke silmäkulmassa, mutta vakuuttavasti.

Vehje on Poispoikkeen-levyllä entistä enemmän laajentanut skaalaansa jatsiin ja progeen, ehkä jopa ammattimaistunut. Silti se on edelleen ihan yhtä täyttä remellystä ja rock’n’rollin tiukkaa ydintä kuin ennenkin. Vehje on ruvennut myös eeppisemmäksi ja tarinallisemmaksi, siitä todisteena jo singleinä julkaistut Aarreloitsu ja Painajainen Elm Streetillä. Nimismiehen kiharat on nimensä mukaisesti kiharaista musiikkia, eli hetkeksi jopa jatsiksi yltyvää progea. Sanoituksellisesti nerokas Pitäs, pitäs kierrättää kenties vahingossa Call men riffiä ja Valtionkonttorissa on silkkaa hooceetä. Samoin Hölkkä. Kirikirikirikiri. Alle minuutin mittainen Rekkamiehen hymy on progemetallia, kuten myös nykivästi groovaava perheenisän arkipäivää kuvaava Ilimotusasioita, jonka loppuhuuto ”jees poks” tuo sekin lapsuuden mieleen ja hymyn huulille. Vaikka ne itse ilimotusasiat ovat vakavia. Fear of the dark kuvailee perin tuttuja tunteita kaltaiselleni maaseudulla asuneelle ihmiselle: kellarissa käyminen pimeällä oli aina pelottavaa. Aikuisenakin. Kiitos tästä, Stephen King.

Joka ainut Poispoikkeen-levyn biiseistä ansaitsisi esseen verran analyysiä, mutta tämän enempää en ilkiä niitä hehkuttaa. Olen kuitenkin Vehje-kerhon Melkoniemen alajaoston presidenttinä ja kunnan miehenä oikeastaan jäävi. Kuunnelkaa itse ja nauttikaa. Poispoikkeen on paitsi loistava, myös niin vaikuttava ja vakuuttava, että näin sen ensimmäistä kertaa kuunneltuani unta, jossa ostin Vera Teleniuksen levyjä.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

AudioVideo

Vehje-yhtyeen hupsuttelun ja räminärockin alta kumpuaa jokin syvempi ulottuvuus. Kuuntelukokemus on hämmentävä sekoitus naurua ja liikututusta. Uudella albumilla on mukana puhallinsoittimia ja syyskiertuettakin pukkaa.

Vehkeen solisti Niko Taskinen tapaa työssään monenkirjavaa sakkia Kaakkois-Suomea kierrellessään. Osa heistä elää edelleen maailmassa, jossa Kekkonen on kovin kundi ikinä, nimismiestä pelätään ja kunnallispolitiikotkin ovat suuria valtiaita. Maailmassa, jossa bensa-asemien ukkoköörit laittavat ronskilla tyylillään maan asiat järjestykseen, ja rouvasväki päivittää omat ja naapuruston tärkeät kuulumiset kaupan tiskeillä. Pimeiden pullojen myyntipaikatkin ovat kuin velhojen linnoja. Yksikin virheliike synkeälle talolle saavuttaessa, niin saatat havahtua nenä punaisena selinmakuulta talon heinittyneeltä takapihalta. Kaikki tuo, ja enemmänkin, on pikkuhiljaa hiipumassa aikalaisten siirtyessä haudan lepoon.

Vehje-yhtye pitää tuota (nykyään huvittavaakin) kulttuuria esillä huumorimusiikin keinoin. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että näennäisen kepeän höpsöttelyn uumenissa häilyy syvemmälle kairaavampaa suomalaisuutta. Olen elänyt 1970- ja 1980-luvut piskuisessa pikkukaupungissa, ja tarkkaillut pienen pojan silmin sitä touhua. Lapsuuden iloon liittyi paljon synkkiäkin kokemuksia. Kaikki ”raja-aidat” olivat niin yksioikoisia ja ajattelutavassa oli jälkeen päin ajateltuna turruttavaa mustavalkoisuutta. Sodan jälkeinen yhteiskunta rumpsautti henkisen painolastinsa, osin varmasti tahtomattaankin, pikkuhartioillemme. Ehkä siksikin meinaa ajoittain kyynel tulla Vehjettä kuunnellessa.

Pojat ei mihinkään! Niinhän se monesti meni, kun jotain pientä kolttosta tehtiin, tai ei edes omasta mielestämme tehty, niin jo oli joku mörökölli ukko huutamassa meille viattomille. Itse kappale suorastaan tuhlaa upean riffikierron ja melodian. Killing Joke -yhtyeen mieleen tuova hypnoottinen juntta olisi monelle bändille todellinen ilon aihe, jos tuollaista aikaan saisivat. Mutta näinhän tämä kuuluukin olla; syntyy taidetta kontrasteista ja epäsovinnaisuuksista!

Vaikka kotikutoisuus on Vehkeen tavaramerkki mm. somejulkaisuissa, niin musiikkiin suhtaudutaan kuitenkin pieteetillä. Kappaleet ovat tiukasti soitettuja ja sounditkin ovat vinyylillä uskottavan jyrkät ja tukevat. Uutena juttuna albumilla kuullaan puhallinsoittimia! Laulaja Niko Taskinen tuumaili, että aiemmista bändijutuista tuttu Inari Ruonamaa löytyi soittamaan saksofonia. Mukana puhaltimia puhkumassa ovat myös Tuomas Eriksson ja Antti Hermaja.

Poispoikkeen on tähän mennessä monipuolisin Vehje-pläjäys. Mukana on myös pari pidempää kappaletta, joiden pohjavire on kallellaan jopa melankoliaan. Levyn päättävä Inari Ruonamaan sävellys Kunnanmiehet (Reprise) laahustaa suorastaan surumarssina. Sitä aiemmilta julkaisuilta tuttua ääneen naurattavaa kurvailua on onneksi vielä reilusti mukana. Esimerkiksi Nimismiehen kiharat, Hölkkä, Kysymys ja Fear of the Dark kääntävät suupieliä yläasentoon.

Tuntuu itsestäkin oudolta kirjoittaa seuraavaa, mutta näin se vaan on; suomalaista bändeistä vehje on tällä hetkellä minulla eniten kuunnellessa tunteita herättävä yhtye. Mutta nyt pullakahvit. Eikä ihan mikä tahansa pulla, vaan vetreäkuntoisen eläkeläisrouvan salaisella reseptillä leipoma lämpimäinen.

Vain muutamia keikkoja olemassaolonsa aikana tehnyt kokoonpano tempaisee syksyn aikana peräti neljän konsertin kiertueen. Levynjulkaisukeikka on Lahden Torvessa 10.10. Sen jälkeen Vehje jyrää 11.10. Kouvolassa, 24.10. Oulussa ja 25.10. Kokkolassa. Albumi Poispokkeen ilmestyy 12.9.2025.



AudioVideo

Jari Kuusisto

Desibeli.net - 5/5

Sanovat että Vehje on kasvanut jo pienimuotoiseksi ilmiöksi, eikä tuota ole vaikea uskoa tähän mennessä kuullun perusteella. Helkutinmoista punkin möykkää ja huudettuja vokaaleja tuli kummasteltua viimeksi Freelancer EP:n aikoina ja nuo samaiset kolme biisiä saavat avata myös albumin. Ja koska soundissa on toinenkin kilotonni vanhan heavyn rupisuutta, saapui toimitukseen vielä upea vinyylilevy – mistäs suuri kiitos ja kumarrus.

Mutta takaisin asiaan. Tutun kolmibiisisen alkumöyhennyksen jälkeen A-puolelle mahtuu vielä kaksi muuta raitaa, joista Isojako kertoo todella tuimasta perinnönjaosta. Suomalaisen miehen mielenmaisema on vaikea, mutta ainahan voi syyttää geenejään, verenperimäänsä ja kohtaloa omasta tuittupäisyydestään – vai voiko? Tragedian ja komedian rajavyöhykkeet ovat vaikeita, etenkin kun tarina saattaa jopa olla ainakin osittain tosi.

B-puoli korkataan jo aiemmin ilmestyneellä tuplasinkulla, tosin väärän liikkeen tehneestä byrokraatista kertova Rytkösen maine on loikannut kärkeen ja Tästä lähtien kuullaan vasta sen jälkeen. Eikä tuollaisella rauhallisemmalla siivulla puoliskoa olisikaan kehdannut aloittaa, kun joutuu odottamaan yli puoli minuuttia ennen kuin kipakampi turpasauna alkaa. Hunsvotti ja ylikalliista hautajaisautosta kertova Yön selekään ovat kaksi täysosumaa, vieläpä eri maalitauluihin.

Tässä vaiheessa lienee sopivaa myös todeta, että tekstien puolesta Vehje painii aivan omassa painoluokassaan kekkoslovakialaisessa harmaudessa. Kaikki hahmot ovat karrikatyyreja, luusereita ja kusipäitä, joiden kohtalo on ottaa kohtalolta vastaan niin kämmen- kuin rystylyöntejäkin. Ja silti, jotenkin, jonkin kumman (suomalaisen?) päähänpinttymän takia sitä asettuu noiden ressukoiden ja pässinpäiden puolelle.

Musiikki on puolestaan hardcoren rupista rätkettä, punkin pauketta ja metallista möyrintää – tosin tekninen puoli on erittäin rautaisesti hallussa. Diskanttiset sosepuurot eivät osu sinne missä Vehje soittelee ja levyä kelpaakin luukuttaa myös volume yhdellätoista. Testattu on, anteeksi naapurit ja muut lähiseuduille osuneet.

Puolkuppia on kymmenen raidan ja reilusti alle vartin mittainen pamaus, joka ei mittojensa perusteella käy pitkäsoitosta lainkaan. Halusin silti nostaa kiekon isompien arvioiden joukkoon, koska väitän sen olevan oikea kokonaisuus ja vieläpä täydellinen sellainen. Vinyyliajan oppeja kunnioittava kahden vahvan puoliskon paketti, jota tulee käänneltyä levysoittimessa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Desibeli.net

Mika Roth

Audiovideo.fi - Levyarvostelu – Vehje – Puolkuppia – Humu Records

Pikavauhtia kulttimaineeseen nousseen Vehje-orkesterin ”mahottoman” kova debyyttialbumi ilmestyy Ihmiskunnalle 2.12. kuluvaa vuotta. Audiovideo fanittaa ja kyselee päävehkeilijä Niko Taskiselta, onko kahvihammasta kolotellut viime aikoina.

”Huumori auttaa pakenemaan epämukavalta tuntuvia todellisuuksia”, luki jossain. Huumori on vaikea laji, mutta erityisen hankalaa on ollut ympätä sitä onnistuneesti rock-musiikkiin. Yrittäjiä on ollut, mutta usein vitsi kuivahtaa kertahörähdyksellä kasaan. Ehkä parhaimmillaan se on silloin, kun kuulija ei heti käsitä, onko bändi tosissaan vai ei.

Vehje onnistuu tässä vaikeassa lajissa erinomaisesti. Sivukorvalla kuunnellen Vehkeen julistus menee läpi normipunkkina tai heavyna. Tarkennetulla fokuksella paljastuu, että hupijuttujahan siellä kertoillaan. Kontrasti jytisevien pohjien päälle, muka tosissaan rääyttyjen ja säännöt rikkovien ”lauluosuuksien” välillä on nerokkaan hykerryttävä. Vaikka kyseessä on do it yourself -pohjalta tehtyä punkkia, niin sounditkin ovat yllättävän selkeät ja napakat. Jokaisella soittajalla on lyömäsoitintaustaa, mikä osin selittää soiton tiukkuutta ja iskevyyttä.

Savokarjalaisella pieteetillä louskutetut tarinat naurattavat ääneen. Se, että musiikki aiheuttaa näin paljon iloa ja riemua, ei todellakaan ole jokapäiväistä herkkua. Otetaan esimerkkinä, vaikka Väärä Järjestys-kappale. Räyhäkäksi hc-punkiksi naamioitu rymistely kertoo arkisen tilanteen, johon varmasti useat lapsuudenkodin lämmöstä omilleen lennähtämäisillään olevat semiaikuiset pystyvät samaistumaan. Hyvää se äiti tarkoittaa, vaikka ”helevetiin nihkeenä” niskaan puhalteleekin.

Huumori ja karikatyyrimäinen satiiri on hyvä konsti tuoda myös epäkohtia esille. Vehkeen ilottelussakin on mukana syvempiä ja kirpaisevia sävyjä. Ollaan me suomalaiset joskus aika susia toisillemme. Empatiaa ja hyväsydämisyyttä kehiin! Moniulotteisuuden ja tunnetilojen herättelyjen vuoksi nostan Puolkuppia-debyytin yhdeksi tämän vuoden parhaimmista julkaisuista, millä mittarilla tahansa.

Audiovideo.fi

Jari Kuusisto

Noise - 4/5

Vehje : Puolkuppia – “Täyspannullinen savolaista huolta ja setvimistä”

Savonmaan kovan ytimen köllykät, Vehje palaa parin vuoden takaisen, luunapin lailla otsaan läsähtäneen “Terveisiä”-seiskatuumaisen jälkeen kokopitkän albuminsa myötä. Minialbumin mittainen täyspitkä kantaa nimeä “Puolkuppia“.

Vehkeen musiikin suhteen mikään ei ole tässä matkan varrella muuttunut, ja pääosin hyvä niin. Homman nimi on edelleen venkoa, mutkittelevaa hardcore punkin mäiskettä yhdistettynä ankarasti ryömittäviin doom metal -lanaamisen. Teksteissä vokalisti Niko Taskisen pinna kiristyy milloin mistäkin maallisesta vastoinkäymisestä tai asioiden luonnollisesta kulkeutumisesta toiseen kuin toivottuun suuntaan. Joskus huolen aiheeksi riittää pelkkä kunnanjohtaja Rytkösen maine tai housun lahje. Soundipoliittisesti “Puolkuppia” kuulostaa hyvin luonnonmukaisesti sopivalta, tasapainoisen tuhdin äänimaiseman omaavalta ja vaivattomasti syntyneeltä tuotokselta.

Itsensä myymisen suorasukainen manifesti “Freelancer” tuo mieleen Pohjanmaan ylpeyden Valse Tristen. Säälittä huutokauppahelvettiin blastbeateineen kuulijan syöksevä groovaava thrash-poljentoinen “Mahotonta meininkiä” käynnistää riistokapitalismin vastaisen ilosanoman genretyypille varsin poikkeukselliseen tapaan KTMK-tyylillä. Yhden, keskitempoisen, painostavan riffin pohjalle perustuva “Palkinto” vie puolestaan nuukasti eläneen suomalaisen aina Pyhän Pietarin portille puolen kupin tervetulijaismaljan ääreen. Junakompilla vääjäämättömästi louskuttavassa “Oikea järjestys” -biisissä Taskinen saa polkaistua käyntiin sisäisen Jaakko Tepponsa.

Veljesten kesken päin helvettiä menneen perinnönjaon syövereitä ihmiskorville väenväkisin kuultavaksi tuuppaava “Isojako” päättyy enemmän tai vähemmän geeniperimästä johtuen jokakesäisiin grillibileisiin. Kappaleena se menee raskaamman shuffle-poljentonsa osalta jo jonnekin Cathedralin, Trouble?:n ja T.S.O.L.:n yhdistävälle rajapinnalle.

B-puolen avaava “Rytkösen maine” on hevimmän Queens Of The Stone Age -poljentonsa myötä opettavainen tarina pikkupitäjän kunnanjohtajan WC-käynnistä ennen puheenpitoa. Tehokkaasti imuttava, progahtavalla stoner-riffittelyllä käynnistyvä ja käyntiin päästyään valtion velkavankeudesta luontevasti vilustumisen välttämiseen etenevä videobiisi “Tästä lähtien” pitää pintansa albumin paremman keskitason kappaleena. “Hunsvotti”. Eniten mielikuvitukselle tilaa jättää lyhyt ja ytimekäs totuuden reunalla tasapainoilusta kertova “Asia”. Vaanivasointinen, ruumisautomersujen rumuutta ja kyseisen seikan edellä käyvää, kertojahahmon viimeisen saattomatkan vaihtoehtoista ratkaisumallia suunnitteleva “Yön selekään” päättää parikymmenminuuttisen tripin sanalla sanoen mielikuvituksekkaasti.

“Puolkuppia” vaatii hieman kermaa, suhkuria ja pari lusikan pyöräytystä, ennen kuin sen todelliset aromit alkavat maistua ja ennen kuin se lorahtaa kunnolla alas suoleen. Eipä tämä lopulta hullummalta maistu. Pula-ajan korvikkeeksi… Ja taas puucee kutsuu pikaiseen.

Noise

Mikko Nissinen

Jylkkäri - 3.5/5

Arvio: Kohti kulttibändistatusta etenevän Vehkeen kompakti rymistelylevy on tiivistelmä suomalaisesta ahdistuksesta, johon tarjoaa helpotusta vain ruumisauton valitseminen

HUMORISTINEN hc punk -yhtye Vehje säilyttää toisella levyllään linjansa liki muuttumattomana. Elämän arvaamattomuutta ja epämääräistä ahdistavuutta käsittelevät tekstit parahdellaan tuttuun tyyliin riffirymistelyn vyöryessä kuulijan yli.

Puolkuppia kiinnittää huomionsa erityisesti toimimattomiin perhe- ja sukulaisuussuhteisiin. Kummallisilla anekdooteilla ja tilannekuvilla kerrotaan tarinaa piinaavien hetkien leimaamasta olemassaolosta, johon tuo lohtua vain oman ruumisauton valitseminen.

Kliseet suomalaisesta mielenmaisemasta naurattavat, koska niissä piilee syvälle juurtunut totuuden siemen.

Kun huomion malttaa siirtää teksteistä soittoon, saa jälleen yllättyä positiivisesti. Hämäävän simppeleistä aineksista koottu, myös metallista lainaileva jyystö kulkee tehokkaasti ja tarkasti, mutta onnistuu silti kuulostamaan sopivan tuhnuiselta.

Tässä lajissa lyhyt on kaunista. Hieman alle vartin kestävä Puolkuppia on vaarassa erehtyä muistuttamaan liian monipolvista vitsiä, varsinkin kun varsinaisten oivallusten määrä on rajallinen. Kokonaisuus on silti eheä. Orkesterissa on aineksia kulttibändiksi, ellei se sellainen jo ole.

Jylkkäri

Nikolas Peltonen

Rajatapauksia

Vehje – Puolkuppia

Sorry nyt vaan kaikki tänä vuonna levyn julkaisseet artistit, Vehjekin julkaisi sellaisen ja se on väistämättä vuoden levy. Teillä muilla ei ole mitään jakoa, mikään ei ole niin kova kuin Vehje.

Jaa, pitäisiköhän tämä Puolkuppia kuunnella ensin, ja kirjoittaa arvostelu vasta sitten.

Ehkä olen Vehje-kerhon Melkoniemen alajaoston presidenttinä jäävi arvostelemaan bändin uutta levyä, virkani puolesta minun on pieni pakko se kehua. Arvostelen silti. Ja se on K.O.V.A. On, ihan statuksestani huolimatta. Tietenkään Puolkuppia ei voi olla samanlainen hymyssäsuin suoritettu turpaanveto ja täystyrmäys kuin debyytti-ep Terveisiä, yllätysmomentti puuttuu, mutta Puolkuppia on just sitä mitä olla pitää: loistava jatko-osa sitä samaa vanhakantaisella heavyrokilla silattua HC-möykkää ja ankaraa huutamista kuin ennenkin.

Kolme Puolkuppia-levyn biiseistä on jo aiemmalta digisinkulta tuttuja: Freelancer, Mahotonta meininkiä ja Palkinto. Uusissa biiseissä Vehkeen huutomanifestien, iskulauseiden ja traagisten tarinoiden aiheina ovat nuorenparin ensimmäinen yhteinen koti ja ongelmat anopin kanssa (Oikea järjestys), perinnönjako ja veljesten väliset ristiriidat, (Isojako), kaikkien hyvien tekojen unohtuminen sen yhden ainoan virheen takia (Rytkösen maine), asuntolainakurimus (Tästä lähtien), itsetutkiskelu (Hunsvotti), avioero (Asia) ja kuoleman odotus (Yön selkään).

Musiikki on ankaraa vanhakantaista heavya, thrashia, Dead Kennedys -tyylistä punkkia, jopa yllättävällä kitarapopilla silattua doomia ja synkkää jynkytystä. Vehje ja Puolkuppia on äärirokin Jaakko Teppo, vakavaa huumori-iskelmää helvetistä, suunnatonta maailmantuskaa ja raivoa. Huutonaurua kyynelten läpi. Vehje on yhtä suomalainen kuin voisilmäpulla, puoli kuppia kahvia ja heinäseipäin suoritettu kylätappelu. Puolkuppia ei todellakaan mennyt mörrin persiiseen. Huh hah hei!

Levyn upea kansikuva sorsaveneestä lienee peräisin jonkun vehkeeläisen kotialbumista 80-luvulta. Huvitti suuresti, kun Hesarissa oli muutama viikko sitten juttu yrittäjästä, joka oli keksinyt just samanlaisen sorsaveneen. Eihän siinä mikä, mikäs siinä. Hyvät keksinnöt voi keksiä monta kertaa ja uutta ruutia tarvitaan aina. Kansikuva on joka tapauksessa loistava, se kuvastaa täydellisesti Vehkeen musiikkia. Siinä on hauskuutta, hulluutta, innovatiivisuutta ja runsaasti vaaran tuntua.

Ja sitten se tärkein, eli onko Puolkuppia vuoden levy? On. Puolkuppia on ihan jokaisen vuoden levy, samalla tavalla kuin Terveisiä-ep. Minun on kuitenkin pakko lisätä vuosikatsaukseeni uusi sarja Vehjettä varten kotimaisten ja ulkomaisten rinnalle, muuten Vehje saa vuoden levyn tittelin joka vuosi, jona levyn tekee. Tai vaikka ei tekisikään. Eli Puolkuppia on ehdottomasti tämän ja minkä tahansa muunkin vuoden maailman paras uusi Vehje-levy!

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

Kaaozine - 9-/10

”Vauhti on hurja ja meininki melkoinen” – arviossa Vehje-EP ”Terveisiä” Monesti oululaisen, jyrkemmänsorttisen vaihtoehtoräminän äärellä oltaessa on puhuttu ja kirjoitettu epäilyksistä paikallisen pohjaveden koostumukseen liittyen. Erityisesti on ihmetelty, mitä päätä sekoittavaa ja inhorealistisen absurdin räimeen luomista edesauttavia ainesosia se on mahtanut pitää sisällään. Vehje-yhtyeen 7″ ”Terveisiä” vinyyli-EP:n kuuntelun jälkeen saman kysymyksen voi nostaa kepin nokkaan, mutta osoittaen kysymyksen Savo-Karjalan suuntaan. – Näinkö se Talvivaaran kipsisakka-altaista luonnon vesiin vuotamien myrkkyjen levittämä ja pääministeri Sipilän siunaama ihme vaikuttaa käytännön tasolla ihmisen psyykeeseen Vuoksen Vesistön alajuoksulle levinneenä, parin vuoden viiveellä? Jos, niin pelkästään positiivista.

Vehje on aiemmin teatterialan monitoimimiehenä tunnetun Niko Taskisen ympärille kasautunut, nyrjähtänyttä, äkkiväärää hardcoren ja meluisan, raskaan vaihtoehtorockin sekaista rytinää tarjoileva nelikko. Yhtyeen toinen varsinainen julkaisu ”Terveisiä” -EP pitää sisällään niin Radiopuhelimille, Fleshdancelle, Kumikamelille, Au Pairille kuin Kuhallekin tyypillistä, vinoilevaa raivokkuutta sarkastisella kantavierteellä. EP:n visuaalinen puoli sisältää Dead Kennedys-henkistä tuoteasettelua kannessa hartiat lysyssä pasteeraavan Osuuspankin Hippo-hiihtojen maskotin osalta. Kyseinen valokuva on otettu joskus kasarin puolivälissä, jolloin hardcoren ensimmäinen aalto kupli viimeisiään. Edellä mainittujen piirteiden pohjalta valveutunut musiikinkuluttaja voi saada selkeänkin aavistuksen siitä, mistä kaikesta tässä mahtanee olla kyse.

Levyllä vauhti on hurja ja meininki melkoinen. Monesti myös äkkiväärä. Levyn yhdeksän kappaletta kellottavat keskimäärin minuutin. Kunkin kappaleen aikana absurdiuden ja mielikuvituksellisen reikäpäisyyden rajat ehtivät silti joutua koetukselle. Jotkut kappaleet tosin toimivat sanoituspoliittisesti paremmin kuin toiset. Ensiluokkaisiksi vedoiksi niin musiikillisen antinsa kuin lyyrisen häiritsevyytensä osalta yltävät hykerryttävät ”Bepanthenia”, ”Reperbahnin setä”, nurinperin järjestykseen asetetut ”Päävihollinen 2” ja ”Päävihollinen 1” sekä mielipuolisen ratkiriemukas ”Kaikenlaista tapahtuu”. Postimyyntikatalogin tuotteiden valikointia maaniseen sävyyn tulkitseva mäiskintä, ”Homo sapiens” sekä addiktoivasta modernista kansantaudista kertova KTMK-tyyppinen purkaus, ”Puhelin” alittavat myös kirkkaasti ’vuoden yläluokkainen imbesilli’ -olympiaadien karsintarajan.

Joitakin ei-aivan-maaliin-osuneita biisejä myös löytyy matkasta. Avausbiisi ”Loppuu tämä tämmönen” on yhtyeen mentaliteettia turhankin alleviivaava itsestäänselvyys. ”Mörri” liitää puolestaan komeasti ja pitkälle, mutta lässähtää harmittavan lyyrisen tasajalka-alastulon aivan loppumetreillään.

Kaiken kaikkiaan Vehje on kuitenkin kotimaisen vaihtoehtoräminän kentälle oikein tervetullut yhtye, jonka auditiivisissa maalauksissa vinoon vääntynyt kansallismaisema ja modernin kansanperinteen pakkomielteisimmät ja pimeimmät puolet lyövät riemukkaasti kättä. Lisäksi on olemassa suuri vaara, että livenä yhtye voisi toimia vielä paremmin kuin mitä levyllä.

Kaaoszine

Mikko Nissinen

Soundi - 23.4.2021

Jos yhtyeen nimi on Vehje, jonka syntytarinan ydin on siinä, kuinka porukan solisti vain keksi perustaa punkbändin ollaan heikoilla jäillä. Painoa reppuun lisää vielä se, että liikkeellä ollaan huumorimielellä. Mutta vastoin ennakko-odotuksia Terveisiä-seiskatuumainen on ainakin muutaman kerran kuunneltuna varsin hauskaa sekoilua. Älämölö raikuu kovalla tempolla sopivasti biisirakenteilla kikkailen solisti Nikon ärjyessä arkirealistisia tekstejä kiitettävällä eläytymisellä. Vertailukohtia ei vaadi mielikuvitusta, mutta ennakkoluulottomassa melskeessä ollaan ehdottomasti 90-luvun suomalaisen indiemölyn asialla. Bad Vugum -assosiaatiot leijuvat ilmassa. Nykyajasta samaa jokapäiväistä havaintokirjaa pitää esimerkiksi Jukka Nissinen musiikillisesti vain säyseämmin keinoin.

Antti Luukkanen

Desibeli.net - 16.4.2021

Vehje: Terveisiä

Vehje on alkuvoimaista punkin tapaista öykkä möykkää luova orkesteri, jonka vakavuuden/häiriintyneisyyden tasoa on vaikea arvioida tarkasti. Yhdeksän biisin mittaista Terveisiä-kiekkoa tituleerataan jopa debyyttialbumiksi, mutta kun kokonaismittaa seiskatuumaiselle ei kerry edes kahdeksaa ja puolta minuuttia, niin eiköhän tämä ole EP.

Punkin pyhää raivoa, hardcoren mellastavaa sekovoimaa, metallin raskaampaa mäiskettä ja siihen päälle vielä roppakaupalla tulkinnanvaraista huumoria. Näitä aineksia sitten sohitaan, vatkataan ja veivataan hartiavoimin, minkä jälkeen kuulija onkin melkoisessa joko-tai tilanteessa. Mörrin postpunkmaisen mätkeen ja Bepanthenin rajattoman harmistuksen seurassa kiistatta viihtyy, vaikka tietää ettei vastuullisen aikuisen niin kuuluisi tehdä. Eli keitä siis olemme? Reeperbahnin setä paljastaa jotain meistä ihmisistä ja onhan Loppuu tämä tämmönen kieltämättä nappiin osuva ankkuriraita.

Melskaavaa toohotusta on hauska todistaa, etenkin kun soittajat ovat puuhanneet jo aiemminkin jotain soitintensa kanssa. Vokalistin/huutajan silottelematon ilmaisutapa pitää tekstit selkeänä, pohdintojen osuessa arjen rispaantuneisiin saumakohtiin. Vain Kaikenlaista tapahtuu menee ehkä ’liian pitkälle’, mitä se sitten tässä yhteydessä lieneekään. Punk!

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia - 10.4.2021

Vehje – Terveisiä

Savo-Karjala on saanut Heikki Turusen rinnalle uuden äänen. Uuden sukupolven äänen, 2020-luvun äänen. Sen äänen nimi on Vehje. Vehje on hc-punkkia, heavya ja metallia soittava rokkiorkesteri.

Humu Recordsin julkaiseman Vehkeen ensilevyn Terveisiä kannessa on Hippo. Äärikeskustalaisesta suvusta ja perheestä kotoisin olevana pikkupoikana keräsin 1970-luvulla pennejäni Osuuspankin säästöpossuun, Hippoon. Joskus jopa markkoja. Ahkerasti keräsin, säästin tulevia tarpeitani varten. Sitten tuli 80-luku. Huomasin, että voiveitsellä sai kaivettua ne pennit ja markat ulos Hiposta. Ostin niillä kasetteja. Kasetit olivat ne tulevat tarpeeni.

Säästäminen jäi, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin rakkaat lapseni joutuivat osallistumaan Hippokisoihin. Tyttäreni pärjäsi hyvin, etenkin pallonheitossa hän yllätti kaikki: toiset yrittivät heittää oikeaoppisesti yläkautta, tyttäreni vippasi alakautta kauden kärkituloksen. Hiihtämisessä hän oli aina palkintopallilla, vaikka suostui sivakoimaan vain perinteisellä. Pari vuotta myöhemmin poikani oli joka lajissa viimeinen. Häntä kiinnosti urheilua enemmän Eppu Normaali, Maukka Perusjätkä, The Trashmen ja Hevisaurus. Rock’n’roll pelasti poikani urheilulta, hieman myöhemmin Sipilän hallitus minut keskustalaisuudelta.

Osasikohan Vehje-yhtye arvata, miten syvälle muistoihin heidän ep-levynsä kansikuva pienen ihmisen vie. Onneksi hyviin muistoihin. Vehje on hyvän mielen musiikkia, vaikka se laulaa vakavista asioista. Huumorilla. Huumori musiikissa on vaikea asia. Vehje onnistuu siinä. Vehkeen tekstit käsittelevät muun muassa unettomuutta, digiväsymystä, postimyyntiä, arjen jatkuvaa työläyttä verokortteineen, vaarallisine astiakaappeineen ja kiintoavaimineen.

Vehkeen huumori ei ole päälleliimattua väkisinnaurattamista, se ei ole huovismaisen salaivaista. Se vain on. Siinä todetaan vituttava ja ahistava asia siten, että se naurattaa. ”Miten se on kello taas puol kaks yöllä. Miten se kello on taas vitun puol kaks yöllä. Aina kun kelloo vilkaisen se on vittu puol kaks yöllä. Miten kello voi aina olla yö!?” Tuttua tarinaa meille huonounisille. ”Ikinä saa nukuttua. Vittu puhelinta tuijottaa, puol yötä. Aikunen mies, farkut jalassa, hampaat pesemättä.”

Vakavimmillaan Vehje krititisoi ylikulutus- ja digielämäämme ja tiivistää sen biiseissä Puhelin ja Homo sapiens:

”Miten minun koko elämä voi olla yhtä puhelimen ehtimistä!” ”Mitä ottasit tältä sivulta? No koko vitun sivun! Niin minäkin.”

Terveisiä-ep on järjettömän kova, niin musiikillisesti kuin tekstillisesti. Vehkeen jäsenistöstä löytyy äijiä ainakin Faarao Pirttikankaan taustalta ja The Country Darkista. Soitto kulkee ja jyrää, kokemus ja osaaminen kuuluvat. Osaaminen ilmenee myös orkesterin nopeudessa: ensimmäisenä treeniviikonloppunaan he tekivät biisit, toisena viikonloppuna levyn, kolmantena viikonloppuna äänittivät jo seuraavan levyn biisit. Vehkeen musiikissa on vaarana se, että hc-jengille se on liian metallia ja metallijengille liian hooceetä. Toisaalta tämän pitäisi kyllä iskeä ihan kaikille genretyksestä riippumatta. Niin hyviä biisejä, soittoa ja tulkintaa levyllä on.

Siihen savokarjalaisuuteen ja Heikki Turuseen ajatukseni kulkeutuivat osittain laulajan murteen takia. Murre toimii, kuulostaa luonnolliselta. Ei television viihdeohjelmien idioottisavolaisuudelta. Murre yhdistettynä savokarjalaiseen kieroon huumoriin, negatiivisuuden kaapuun puettuun positiivisuuteen, lämmittää mieltäni. Olen samaa heimoa ja sukua kuin Vehje, nauran pirullisesti kyynelten läpi.

Vuosi sitten huhtikuussa Humu Records julkaisi joku iiriksen debyytti-lp:n, nimesin sen heti vuoden 2020 parhaaksi albumiksi. Teen nyt 2021 saman Vehkeen Terveisiä-ep:n kanssa. Ei tästä kovempaa voi tulla. Jos eivät sitten julkaise toisenkin levyn tänä vuonna, ja jos se ei sitten mene jo ihan mörrin perseeseen.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

Audiovideo - 8.4.2021

Levyarvostelu – Vehje – Terveisiä – Humu Records
Huuhdotaanpas hieman järkikultaa

Savo-Karjalasta kajahtaa. Vehje-yhtyeen debyyttialbumi sisältää suupieliä ylöspäin vetäviä velmulla asenteella rykäistyjä punkralleja. Tai albumi ja albumi, levyn yhdeksän biisiä kestävät yhteensä kymmenisen minuuttia eli mahtuvat kokonaisuudessaan seiskatuumaiselle sinkulle. Laulaja Niko Taskinen kertoi Audiovideolle, mikä on Vehje ja mitä sillä tehdään.

Netin kätköistä löytyi hyvä määritelmä ITE-taiteelle: ”ITE-taide on suomalaista nykykansantaidetta. Lyhenne viittaa sanayhdistelmään ”itse tehty elämä”. ITE-taide on tekijänsä elinympäristöön, kulttuuriseen taustaan ja kokemusmaailmaan sitoutuvaa taidetta.” Pitkän uran teatterimaailmassa tehneen kulttuurivaikuttaja Niko Taskisen luotsaama Vehje istahtaa tuohon sapluunaan hujahtamalla. Yhtyeen tekemisissä kuuluu kulttuurillinen perimämme monin tavoin. Juonteet ylettyvät pitkälle kuplettitaiteen ja huumorimusiikin historiaan, aina Jaakko Teppoon ja Hiski Salomaahan saakka. Sopivasti ripotellut savo-karjalaiset murreilmaisut lisäävät tuotoksen kulttuurisidonnaisuutta ja naiivirealistiset sanoitukset, jos mitkä, ovat ITE-taiteelle ominaisia. Eikä pidä unohtaa raskaan rockin ja HC-punkin väkevää asemaa musiikillisessa DNA:ssamme.

Vehkeen viehätys syntyy pitkälti kontrasteista. Äkkiseltään asianmukaisesti rääytyt vokaalit kuulostaisivat syöneen genresidonnaisuuksia, mutta totuus onkin jotain muuta. Absurdi vokaaliosasto on saanut tuekseen rouhean ja tanakan äänimaailman sekä ammattitaitoisen tiukan soitannan. Puritaaneillekin kelpaava uskottavuus esittämistavassa nostaa huumorin ennenkuulumattomiin ulottuvuuksiin. Kummissani olen myös siitä, miten kymmeneen minuuttiin on saatu näinkin monipuolinen ja tasapainoinen kokonaisuus. Yhdistelmä kaasupoljin pohjassa hurjasteltua HC-punkia ja hitaammin jurruutettua Black Sabbath-tyylistä stoner rockia toimii loistavasti. Kaikesta paistaa läpi tekemisen riemu, eikä turhaan näpertelyyn ja hifistelyyn ole sorruttu. Railakas kerralla purkkiin -meno välittyy autenttisena kuulijalle.

Harvoin on tullut naurettua ääneen raskasta rockia kuunnellessa. Esimerkiksi Mörri-biisin raskaalla kädellä nuijittu heavy rock pseudototisine sovituksineen yhdistettynä kappaleen päähenkilön eksistentialistisiin ongelmiin ajankulun kanssa tuo vedet silmiin. Mistä tulikin mieleen, että naurun ja liikutuksen täytyy olla aivojemme uumenissa melko lähellä toisiaan, sillä naurun sekaan hiipi levyä kuunnellessa myös herkistymistä. Outoa, semminkin kun kyseessä on lähes älyvapaasti kelluva räminärock. Spontaanit tunnereaktiotkin ovat merkki siitä, että bändin tekemisissä on jotain selittämättömän kiehtovaa. Pienet jutut ovat enemmän, kuin osiensa summa.

Tällaisina aikoina kulttuurin ja taiteen tuomat valon pilkahdukset ovat tervetulleita. Vehkeen ”LP” generoi hyvän mielen energiaa minikestostaan huolimatta. Kannen arveluttavan habituksen omaava Hippokin on sitä mieltä, että levy kannattaa ehdottomasti hommata vinyylimuodossa, tai muuten ”se on saletti, että huominen mennee taas ihan mörrin perseeseen!”

www.audiovideo.fi