Helsingin Sanomat 5/5

Suomalainen instrumentaaliyhtye teki viiden tähden levyn

Levyarvio|Toisella levyllään Tinyhawk & Bizzarro on hionut instrumentaalirockinsa entistäkin notkeammaksi.

Lue arvio Helsingin Sanomien sivuilta (maksumuuri)

Harri Römpötti

Soundi 4/5

Arvio: Tinyhawk & Bizzarro elää kuin toisessa ulottuvuudessa – Neko-A-Sekai luo vahvan aikakone-efektin

Tinyhawk & Bizzarron toisen levyn äänimaisemassa klassinen hienostuneisuus ja fantasiamaailma käyvät yhtä matkaa. Albumin kansitaiteen japanilainen estetiikka heijastuu myös kappaleiden nimiin ja tunnelmaan.

Ramen Break -teoksen puolivälissä kuullaan messevä kitarasoolo, joka äityy pian vinhaksi progepöristelyksi. Pikushi alkaa herkän balladin tavoin, mutta avaa pian koko joukon tyylillisiä nyansseja.

Kitaristitaituri Jenni Kinnusen luotsaama bändi elää kuin toisessa ulottuvuudessa. Sävellykset ovat vahvoja jo sellaisinaan, mutta suurin viehätys perustuu elokuvamaisiin tunnelmiin. Musiikki luo vahvan aikakone-efektin: yhdessä hetkessä kuulija on keskellä ikiaikaista teeseremoniaa, seuraavassa taas 1980-luvun tietokonepelien pikselimaailmaa.

Vaikka kappaleissa ei ole varsinaista laulua, levy ei ole täysin ihmisäänetön. Välistä kuullaan humoristista ääntelyä, joka tuo instrumentaaliseen kokonaisuuteen lämpöä ja inhimillisyyttä.

Kaunis päätösraita Neko-A-Sekai tarjoaa sekä väristyksiä että raukeaa tyyneyttä. Kun soittimet käyvät lopuksi vuoropuhelua keskenään, tulee selväksi, että yhtye on kohottanut instrumentaalirockin uudelle tasolle.

Lue arvio Soundin sivuilta

Virpi Päivinen

Noise.fi 4.5/5

Tinyhawk & Bizzarro : Neko-A-Sekai – “Nousevan auringon sointumaa”



Savolaisen avantgarde-instrumentaaliyhtyeen Tinyhawk & Bizzarron toinen albumi “Neko-A-Sekai” on kunnianhimoinen jatkumo sille, mitä bändi saavutti Indie Awardsin vuoden tulokas ja Teosto-palkitulla debyytillään, Nekorok vuonna 2024.

Myös Rosita Luu -yhtyeen kokoonpanossa aikoinaan vaikuttaneen iisalmelaislähtöisen klassisen koulun käyneen kitarataiturin, Jenni Kinnusen ja Markus Väisäsen tyylikkään mutta sopivan silottelemattomasti vuoropuhelevan kitaroinnin varassa lepää paljon nelikon äänikuvasta. Piirpaukkeen ja Black Kamelin kaltaisissa, etevissä kainuulaisyhtyeissä kannuksensa hankkineen basistin, Teemu Ahon ja mm. Ina Forsmanin sekä Honey B & The T-Bonesissa soittaneen rumpalin Jaakko Pöyhösen rytmityöstä kuultaa läpi vuosikymmenten varmuus, mutta myös rentous ja kekseliäs lennokkuus.

Bändi vie kuulijan jälleen kauas, tällä kertaa Kinnusen kiinnostuksen kohteen aihepiirin äärelle: Japanin neonvaloihin, yöhön ja lämpimiin katuvaloihin. Proto-Torvisen vokaaliosuuksin feattaamalla singlellä, “Tokyo No Go” erityisesti maalaa vahvoja visuaalisia kuvia. Kappaleen sävellys ja äänimaailma nivoutuvat yhteen sopusointuisina. Myös “Donichi”, joka huokuu lämpöä, mutta mikä ei toimisi läpisoiteltuna, ilman muusikoiden heittäytymistä biisin vietäväksi.

Albumin vahvuus on Kinnusen sävellysten onnistunut valjastaminen äänisuunnittelun kaltaisen työskentelyprosessin avuin audiovisuaaliseksi kokemukseksi sävellyksellisen tarinankerronnan myötä. Vaikka vivahteikas äänimaisema on koristeltu varsin varioivista äänensävyistä, ei homma kaadu halvan oloiseksi efektikikkailuksi. Albumin jokaisella pienellä nyanssiratkaisulla on takanaan selkeä ajatus ja tarkoitus. Jenni Kinnusen sävellykset huokuvat edelleen väkevän kyvykkyyttä kuljettaa kuuntelijaa ilman sanoja, hyvällä dynamiikalla ja väkisin puskematta.

Hieman kokeellisemmalla “Ramen Break” – singlebiisillä viitataan Winstonsin “Amen Break” -biisiin ja sen rumpukomppiin, joka on laatuaan eräs samplatuimpia länsimaisen populaarimusiikin historiassa. Kappaleessa, Tinyhawk & Bizzarron käsittelyssä, huomion varastaa kompin sijaan pirun vangitsevalla prog-surf-kitaroinnilla taituroitu, alati muuntautuva teemakuvio, joka biisin edetessä kietoo kuulijan yhä tiukemmin seittiinsä.

B-puolen avaava “Pikushi” helkähtelee puolestaan japanilaisen kansanmusiikin evein, nyrjähtäneen nuotein ennen iskeytymistä mukavasti jurnuttavan post-grungen fuzz-särötettyihin voimasointuihin ja kokeekeellisen väliosan kautta sähäkästi säksättävään pseudo-diskoon. Konamin vanhan liiton karate-tietokonepelien ääniraidat mieleen tuovan “Moto Ai”:n laskelmoitu kraut-henkinen jähmeys voitetaan loppubiisin keveällä groovepoljennolla. B-puolen loppua kohti tultaessa biisit sisältävät alati vähemmän kipinöivää jännitettä, mikä osaltaan verottaa pisteen verran parhaimmillaan erinomaisuutta hipovasta kokonaisuudesta. “Ebi” jää autenttisuutta tavoittelevassa japanilaistyyppisessa country & western -lurittelussaan auttamatta liikaa pilipalin tasolle. Viimeisenä kuultava albumin nimikkobiisi sisältää mukavasti The Doors -klassikko “The Endin” uhkaavaa herkullisuutta.

Kokonaisuutena “Neko-A-Sekai” on oikein mainio, soinnuin ja sävelin monipuolisesti kuulijaa monitasoisesti puhutteleva teos. Lajissaan se vaatii kuluvana ja mikspä ei tulevanakin vuonna vertaistaan kotimaisten vaihtoehtoalbumien joukosta.

Arvio Noisen sivuilta

Mikko Nissinen

Desibeli.net 4/5

Tinyhawk & Bizzarro: Neko-A-Sekai

Humu Records

Tätä albumia on odotettu ilmestyväksi, tässä osoitteessa nyt ainakin. Loppuvuodesta 2023 julkaistu Nekorok näet tuli ja myllersi surfahtavalla kitararockillaan jalat altani. Instrumentaalinen ilottelu jatkuu nyt kahdeksan uuden raidan voimin, joista kolme on jo ehditty valjastaa tässä välissä sinkuiksi. Ja mitä sinkkuja ne ovatkaan olleet?

Jos saisin tehtäväkseni etsiä musiikillisen vastineen keväisen kauniille ja auringonpaisteiselle päivälle, voisi Neko-A-Sekai -albumin ykkössinkku Tokyo No Go olla juuri nyt ensimmäinen valintani. Veikeästi vipeltävä ja vinhasta rytmistä lisäjalkoja itselleen loihtiva herkku on kuin pala nostalgiaunelmien piirasta. Osin rautalankaa, ehdottoman tanssittavaa, kuusaria ja tätä päivää, sekä jotain tyystin uutta ja riemullista. Miten kuvata lempeintä lämpöä, kuinka etsiä sanoja musiikille, jossa Khruangbin tavallaan kaikuu taustalla, mutta joka on tyystin omanlaistaan?

A-puolelta löytyvät myös kaksi muuta sinkkua. Tätä kirjoitettaessa uusin lohkaisu, eli Ramen Break, sulkee ensimmäisen puoliskon albumista miltei kuuden minuutin mitallaan. Eikä moinen sekuntimäärä voisi juuri jouhevammin kulkea, kun kello tuntuu biisin seurassa alati edistävän, nopeutuvan, suorastaan karkailevan. Raita on tavallaan puuttuva lenkki surfahtavan psykedelian ja autokonsolipelien musiikkimaailman väliltä. Kevyt ja yksityiskohtainen, kurveja sisältävä ja ovelasti eri näytöksiin jaettu pienoisseikkailu. Eikä asteen vaatimattomampi Donichi jää välissä häpeämään, vaan melodisempi ja pyöreämmin liikkein etenevä tuokio on oma helkkyvämpi itsensä siinä välissä.

B-puolella juhlat jatkuvat, painotusten hivenen muuntuessa ja soundikirjon rikastuessa. Kitaristi Jenni Kinnunen osaa löytää melodiakuluista raikkaita solia, vuoria ja laaksoja, joita pitkin sävellykset kulkevat. Moto Ai taittaa matkaa kuuman rytmin polttoaineella, soundin ja fiiliksen kouraistessa syvemmältä. Herkemmin siveltimen vedoin maalaileva Ebi tuo yllättäen karibialaisia, tai kenties ihan indopasifisen merialueen aaltoja muassaan. Eksoottisuus on musiikissa usein vaarallinen mauste, vaan Neko-A-Sekai tuntuu välttävän kaikki katastrofaaliset törmäykset ja lopussa odottaa onnen horisontti.

Tinyhawk & Bizzarro painaa toisinaan äänenpaineen neulan lähelle kaakkoa ja työntää ilmaisun jyrkkyydellä soundia reunoille. Tämähän on hetkittäin suoraan sanottuna todellista melskausta, mutta kokonaisuus on mielestäni yhä riittävän asettunut, sopivan siisti ja ihmeellisen virkistävä. Neko-A-Sekai pistää edeltäjäänsä paremmaksi ja nostaa jälleen rimaa.

Arvio Desibeli.netin sivuilla

Mika Roth

Rajatapauksia

Toistan itseäni, kuten tapanani on: instrumentaalimusiikista kirjoittaminen on vaikeaa. Sen kohdalla pitäisi varmaan arvioida soittamista, soittotaitoa. Nuotiokitaristilta sellainen ei onnistu, voin kirjoittaa vain siitä miltä musiikki kuulostaa. Tinyhawk & Bizzarron kakkoslevy Neko-a-Sekai kuulostaa erinomaiselta. Ihan pelkkää instrumentaalimusiikkia Neko-a-Sekai ei ole, heti aloitusbiisin lopussa kuullaan ihmisääntä ja Tokyo no gossa laulaa Proto-Torvinen. Donichissakin huudellaan jotain.

Debyyttialbumi Nekorokiin verrattuna Neko-a-Sekai on ehkä hieman rankempaa, hieman rokimpaa. Toisaalta se on myös debyyttiä kokeilevampaa ja modernimpaa. Levyn tunnelmat vaihtelevat Ramen breakin jylhästä ja mahtavasta proge-eepoksesta Pikushin iskelmälliseen tanssimusiikkiin ja Moto Ain kitaravetoisen Kraftwerkin tai ysärin triphopin mieleen tuovaan modernismiin. Levyn soundit hivelevät korvia, kuten tietenkin soitto. Kaikki levyn biisit ovat Jenni Kinnusen käsialaa, hänen ja Bizzarron liitto on selkeästi ”kohtalo saattoi heidät yhteen” -tyylinen kombinaatio.

Tinyhawk & Bizzarro on taas keittänyt kokoon omaperäisen kitarainstrumentaalisopan, sitä ei voi verrata mihinkään muuhun kuin entiseen itseensä. Jos Steely Dan aktivoituisi tällä vuosikymmenellä ja soittaisi japanilaisinspiroitunutta rockmusiikkia, se haluaisi kuulostaa Neko-a-Sekailta. Neko-a-Sekai on paitsi vauhdikas, myös syvällinen. Kyllä, instrumentaalimusiikki voi olla syvällistä. Soundit hivelevät korvia jälleen kerran. Tinyhawk & Bizzarro ei selkeästä perinnepohjastaan huolimatta soita menneisyyden musiikkia, vaan kuulostaa nykyaikaiselta.



Arvio Rajatapauksia -blogin sivuilla

Mika Roth

Helsingin Sanomat 5/5

Uusi suomalaisbändi teki viiden tähden levyn: erityisesti omaa luokkaansa on sähkökitaristi Jenni Kinnunen

Uutuuslevyllä eri aikojen ja kulttuurien tyylit törmäävät riemukkaasti yhteen, ja kitara soi kovin kauniisti.

Tinyhawk & Bizzarro: Nekorok.
Humu.

SÄHKÖKITARALLA soitetulla instrumentaalimusiikilla on Suomessa pitkät perinteet. Jos ei lasketa mukaan jazz- tai metallikitaristien soololevyjä, niin suurella osalla lauluttomista kitarabändeistä musiikin juuret ovat 1960-luvun rautalangassa, Agentsin ja Esa Pulliaisen soinnissa tai sitten vanhassa amerikkalaisessa surf-musiikissa ja sitä 1990-luvulla uudistaneessa helsinkiläisessä Laika & the Cosmonautsissa.

Näillä eväillä on syntynyt huolella tehtyjä levyjä, joilla tyylipuhtaus on monesti ajanut rohkeuden ja omaperäisyyden yli.

Siksi Tinyhawk & Bizzarro -yhtyeen esikoisalbumi Nekorok kuulostaa raikkaalta tuulelta, joka puhaltaa pölyt pois ullakolle turvaan talletetusta suomalaisesta sähkökitaramusiikista.

KITARAYHTYEELLE sovitetussa instrumentaalimusiikissa olennaista ovat sähkökitaralla soitettu melodia ja sen variaatiot. Tinyhawk & Bizarrossa solisti on kitaristi Jenni Kinnunen. Muun muassa Rosita Luu -yhtyeessä soittanut Kinnunen on myös säveltänyt albumin kappaleet. Niissä kuuluu toki rautalanka, Ennio Morricone ja menneiden vuosikymmenten elokuvamusiikki, mutta yhtä vahvoina vaikutteina voi pitää Tinariwenin ja Mdou Moctarin länsiafrikkalaista aavikkobluesia, amerikkalaisen Khruangbinin modernia psykedeliarockia tai jopa 1980-luvun lopun aikuisrockin sileäksi kiillotettua soundia.

Jossakin kuultaa läpi myös japanilainen instrumentaalirock, johon viittaavat myös useiden kappaleiden japanilaiset nimet.

KAIKKEA yhdistää Kinnusen ainutlaatuisen tyylitajuinen ja oivaltava kitaransoitto. Siinä on sormista ja plektrasta lähtevää perinteistä äänenmuodostusta ja dynamiikkaa, mutta myös vahvasti efektoitua maalailua. Kinnunen luo jännitteitä ja kaaria yhtä lailla melodioilla ja fraaseilla kuin sointiväreillä.

Nimikappale kuulostaa siltä kuin yhdysvaltalainen The Black Keys kohtaisi savolaisen Aavikko-yhtyeen, Yaman phaser-efektoidut kitara-arpeggiot ja kuulas syntetisaattori tuovat mieleen 1970-luvun Wigwamin, ja Hachi-GO! alkaa kuin jokin J. Karjalaisen kla

ssikkokappaleista ja taittuu lopulta raskaammin polkevaksi rockiksi, jossa Kinnunen vaihtaa kuulaan soinnin paksuun keskiäänisäröön. Mono (tribute to) -kappaleessa lähestytään jo vellovaa shoegaze-soundia ja Radioheadin 00-luvun uusprogea. Tinyhawk & Bizzarro pelaa osin samalla kentällä kuin perinteistä instrumentaalirockia virkistävä Pekka Laine & the Enchanted, mutta siinä missä vanhempaa sukupolvea edustava Laine kiinnittyy päivittäessäänkin tarkemmin rajattuun menneeseen, niin Kinnunen harppaa yhtyeineen huolettomasti aitojen yli ja palaa takaisin reppu täynnä maukkaita varastettuja omenoita.

Arvio HS:n sivuilla

Ilkka Mattila

Keskisuomalainen / Savon Sanomat 4/5

Keskisuomalainen
Arttu Seppänen

Desibeli.net 4/5

Tinyhawk & Bizzarro: Nekorok

Humu Records

Viime vuoden lopulla, kesken pahimpien adventtikiireiden ja kaiken muun häsäämisen, löysin varoittamatta musiikillisen keitaan. Instrumentaalikappale Yorokobi kirjaimellisesti pysäytti allekirjoittaneen pariksikin hetkeksi kuuntelemaan, siis todella kuuntelemaan, uuden yhtyeen tekemisiä. Tinyhawk, aka Jenni Kinnunen, ja Bizzarro tuntuivat löytäneen yhteisen sävelen surfahtavan kitararockin kohisevilta aalloilta ja kokonaista pitkäsoittoa luvattiin seuraavaksi kevääksi.

Odotin aikani instrumentaalialbumia saapuvaksi, mutta sainkin vain pari sinkkua lisää. Eikä siinä mitään, sillä viimein todeksi tulleen pitkäsoiton nimibiisi Nekorok on kauniin kuulas siivu, kun öiseen preeriamenoon sujahtaa mukaan modernimpaa vibaa, soundia ja rytmiä. Krautahtavan rockin jyrnytys ja ambientinkin läheltä viistävät synamaiset äänet on luotu ties millä värkeillä ja välineillä, mutta tärkeintä onkin nyt kuulaus, kirkkaus, yllätyksellisyys, eikä se kuinka koukerot, koristeet ja kaaret on alkujaan tuotu tähän maailmaan.

Sinkuista jälkimmäinen, Uji, kuullaan levyllä juuri em. numeroa aiemmin ja yhdessä biisikaksikko kasvaa (vinyylin) eri puoliskojen loistavaksi jakolinjaksi. Värikäs Uji kun tavallaan johtaa Nekorokin vieläkin rohkeampien sävyjen kirjoon, josta voi aistia vaikkapa kirsikkapuistojen loistoa. Moiseen ajatuksia saattaa rohkaista myös ainakin osittain japaninkieliset kappaleiden otsikot, mutta mitään selkeää idän ja lännen, pohjoisen ja etelän napakeskeisyyttä albumista on tarpeetonta etsiä. Surfahtava kitararock on musiikkia, jonka avulla kukin kuulija saa taatusti omanlaisiaan kokemuksia, mielleyhtymiä ja ajatuksia.

Ilmansuunnat risteilevät Umin westernmäisistä kitarasoundeista ja samaan aikaan aasialaisista rakenteista, enkä sulkisi kotoista pohjoistakaan pois vaikutteiden listalta. Hachi-GO! saattaa olla retki vilkkuvan pelihallin läpi, tai poikkeuksellisen riehakkaan bingoillan päätös paikallisessa pubissa – jossain. Spagettia lautaselle nostava Yorokobi tekee morriconet, astumatta silti askeltakaan lähemmäs saluunaa – tai paikallista Chinatownia. Sävyjä riittää, väreissä löytyy, makuja on lukemattomia, mutta tärkeintä on Nekorokin kyky tehdä tästä kaikesta jotain uutta.

Minulle Nekorok näyttäytyykin osapuilleen loputtomana inspiraationlähteenä. Kymmenen kappaletta ja noin 40 minuuttia sujahtaa kerran toisena jälkeen kuin tuosta vaan, ajan venyessä, tasoittuessa ja tavallaan kai kadotessaankin. Levyn fiilis on positiivinen, nostattava, jopa keväinen, vaikka joitain melankolisiakin juonteita toki seassa kuullaan.

Arvio Desibeli.netin sivuilla

Mika Roth

Soundi

Nekorok-albumi on kitarismin voimannäyte – Instrumentaalinen Tinyhawk & Bizzarro ottaa askeleen jonnekin muualle

Humu Records

Maamme on pitkään tarjonnut hedelmällisen maaperän bändeille, jotka soittavat sähkökitaravetoista instrumentaalimusiikkia. Välillä nämä bändit ovat jopa saaneet jotain omaperäistä irti hyvinkin konservatiivisista tyyleistä, kuten surf ja rautalanka. Suurin ja kaunein oli Laika & The Cosmonauts. Se aloitti surfista ja päätyi jonnekin muualle.

Tinyhawk & Bizzarro lähtee jostain parin askeleen päässä siitä kohdasta siellä jossain aivan muualla – ja tässä päivässä. Laikat toki kuultavat läpi kappaleessa ainakin kappaleessa Yorokobi. Yleisesti ottaen bändi osaa sulattaa luontevasti häkellyttävän määrän vaikutteita konemusiikista uuteen aaltoon ja tuaregibluesista AOR:ään. Esimerkiksi levyn nimibiisissä onnistutaan kuulostamaan kaikelta Moderatista Tinariweniin.

Joistain huipuista huolimatta sävellykset eivät aina mene yhtä tehokkaasti ihon alle kuin bändin tyyli ja soundi.

Jos tarkastellaan kokonaista pakettia, Jenni Kinnunen on helposti yksi parhaita kuulemiani suomalaisia kitaristeja: soundi, tyylitaju, oman soiton sovittaminen… Nekorok on todellinen voimannäyte kitaristilta, joka soittaa suvereenisti kaikkea kevyestä exotica-henkisestä näppäilystä Fripp- tai post-rock-julistukseen.

Soundi

Arttu Tolonen

Rajatapauksia

Tinyhawk & Bizzarro: Nekorok

Kun ikä alkaa viitosella, on turha kuvitellakaan, että Tinyhawk & Bizzarron Nekorok-lp:n biisien nimet jäivisivät päähän. Etenkin kun ne ovat japaniksi, ja koska bändi soittaa instrumentaalimusaa. Siitä huolimatta Nekorok on kutakuinkin täydellinen paketti biisien, soiton, soundien ja jopa kansien osalta. Tinyhawk & Bizzarro on kehittänyt niin oman tyylinsä, että sen vertaaminen mihinkään on kaltaiselleni Dr. Feelgood-Lynyrd Skynyrd -miehelle hankalaa. Nekorok on aavikkobluesia, lievää elektronista kilinää, Dire Straitsia Fleetwood Macin kaavussa, kevyesti rautalankaa ja trip-hoppia. Jos Portishead olisi enemmän kitarabändi, se saattaisi kuulostaa tällaiselta.

Bizzarron levyt ovat minulle tuttuja ennestään, mutta Tinyhawk, eli Jenni Kinnunen, on tuttu vain Rosita Luun kitaristina. Kinnunen on tehnyt kaikki biisit ja soittaa ilmeisesti suurimman osan liidikitaroista. Hänen ja toisen kitaristi Markus Väisäsen yhteistyö on saumatonta. Kitarointi on korviahivelevän kaunista ja tyylikästä, eikä yhtään lällyä. Hurjimmillaan meininki yltyy liki King Crimsonin sfääreihin. Kyseessä ei ole Tinyhawk & taustabändi, vaan oikea, enemmän tai vähemmän tasa-arvoinen bändi. Ja kauneudestaan ja seesteisyydestään huolimatta nimenomaan rockbändi. Tunnelmoinnistaan ja jopa ambienthenkisyydestään huolimatta.

Instrumentaalimusiikin tekeminen ei ole helppoa. Keskivertokuulijaa kiinnostaa lähinnä vain laulaja ja kitaravetoisessa instrumentaalimusiikissa on helppo jäädä surf- ja rautalankaperinteen vangiksi. Tinyhawk & Bizzarro ei jää. Se tekee täysin omaa, modernia musiikkiaan. Kaltaiseni yksikätisen nuotiokitaristin taidoilla ja kuuron ihmisapinan rytmitajulla varustetun rämpyttelijän on turha yrittää analyseerata näin hienoa musiikkia yhtään enempää. Levy soimaan, hyvä asento sohvalla ja nautintamoodi päälle. Olen kuunnellut Nekorokin jo vähintään kymmenen kertaa, ja kuuntelukertojen mukana sen viehätys vain kasvaa.

Arvio Rajatapauksia-sivustolla

Mika Kähkönen