Desibeli.net 4/5

Proto-Torvinen on joensuulainen artisti, joka on aiemmin esiintynyt Desibeli.netin sivuilla useampaankin otteeseen (proto) Torvinen -nimellä. Verkon puolella nimestä löytyy versioita lisää paikan mukaan, mutta eihän nimi miestä jne. Reilun kolmen vuoden takainen ”adult oriented goth” -rokkia edustanut Toine isi tuli männä talvena vastaan, kun taas ihmettelin Torvisen kykyä soundata samaan aikaan Lou Reediltä ja Sigue Sigue Sputnikilta – mikä on kirjoissani edelleen positiivinen asia.

Maailma muuttuu, samoin Proto-Torvinen, muutenkin kuin otsikoltaan. Artistin soundimaailma on hieman erilainen, kuinkas muutenkaan, mutta tutunomaiset terve vinous ja arvaamattomuus ovat edelleen kuvassa mukana. Eikä ns. vaikeus ja konstikkuus ole edelleenkään päälle liimattua kikkailua, vaan mielestäni osa olennaista.

Rokki soi, teksteissä veivataan ihan muuta kuin perusrakkausromskuroinaa ja jos ruma sana pitää sanoa, niin se sanotaan perustellusti. Toisaalta kuulijalle annetaan kunnon nivaska avaimia ja ovia, joista voi lähteä rakentelemaan omia kulkureittejä. Esimerkiksi menevän tarttuva Löysin avaruuden sisältäin on monitulkintainen tapau. Tulkinnanvaraa sen sijaan ei jätä biisin tartuntavoima, tai heti perään räsähtävän Aku Ankka -hetki -vedon postpunkmainen iskevyys. Proto-Torvinen osaa jauhaa peruspalikoista rakennettua rokkia eri painotuksin, mutta silti suorin, selkein ja vastaansanomattomin linjauksin. Ainakin silloin kun häntä moinen kiinnostaa, mihin on tietysti olemassa myös poikkeuksia.

Eikä muodon tarvitse välttämättä raapia kaikkea rikki. Tätäkö rakkaus on? tarraa hitikkään ja hitusen hard rockilta soundaavan poprockin liepeeseen, poplarin lepattaessa kasarin tuulikoneiden voimin. Maailmanloppurock on ehkä hätähuuto maailmamme puolesta, mutta kun rakenteita purkaa, niin muotohan on huiman monitahoinen. Soitinta ja raitaa on vaikka kuinka, eikä lopputulema soundaa silti millään tasolla pakotetulta tai ylitäydeltä.

Entä sitten ankkuriraita Prinsessarock? Yksisarvisten vapauttaja voi ja saa hallita haavemaailmaansa. Se on rakkauden satelliittien suojaama paratiisi, jossa tosi ja kuviteltu ovat yhtä vahvoja kulisseja. Samalle levylle mahtuva Itsesyytösrock on kuin vastavoimien rakentama musta peili, josta voi katsoa toiseen haavemaailmaan. Raidat voi nähdä vastakkaisina osasina, mutta miten vastavoimat muistuttavatkaan lopulta toisiaan. Saatan taas ylitulkinta asioita, vaan mitä sitten? Ei kaikki aukea aina, eikä pidäkään, mutta levyn parissa viihdyn silti.

Desibeli.net

Mika Roth

Suomen kuvalehti

Proto-Torvinen on kirjastonhoitaja ja halutessaan erinomainen lauluntekijä. Hänen taiderockinsa kattaa valtavan alan Kentistä avantgardeen. Enemmistö uudesta albumista on hyvää ja omaäänistä musiikkia. Sadan vuoden päästä se on tätä samaa paskaa -laulun dystooppinen pop pysäyttää ja herättää halun kuulla lisää. Musiikista ja sen sovittamisesta välittyy vahva harkinta ja kehittynyt näkemys. Seuraavaksi kuultava Tätäkö rakkaus on? voisi olla radiohitti. Kitaroissakin on sopivasti Pantse Syrjää. Itsesyytösrock on vielä parempi, klassinen levypuoliskon päätös, joka täyttää pään ja puhaltaa sen tyhjäksi. Tällaista on mahdoton tehdä vailla omaa kokemusta: ”Tahdon elää kyllä / mut mä en voi elää näin.” Levyn vaikeudet kasautuvat sen ”kokeilevalle” b-puolelle. Lopputulos on sekasotku. Aku Ankka -hetki sohii ja virnuilee itsensä hengiltä. Nimibiisin äänirunous on nahkeaa.Blue Öyster Cultin (Don’t Fear) The Reaperia summamutikassa siteeraavan Sähköpostirockin ysäripauke ei tunnu millään tavalla perustellulta.

Suomen kuvalehti

Tero Alanko

Rajatapauksia

Minulle on jäänyt Proto-Torvisesta mielikuva kaikkien aikojen lopullisimpana introverttinä, joka ei edes halua saada tekemälleen musiikilleen näkyvyyttä. Ehkä mielikuva on väärä, musiikillisin perustein päätelty. En tiedä Timo Torvisesta mitään. En pyöri piireissä ja kulutan vääriä somealustoja. Kirjastolainen hän on, eli jo lähtökohtaisesti omituinen. Huhujen mukaan Torvinen on niin kova live-esiintyjä, että kukaan ei halua esiintyä hänen jälkeensä. Ymmärrän. Eivät kaikki introvertit piiloudu kotiin komeroon tai sängyn alle, he saattavat jopa nauttia esilläolosta. Esiintymisestä.

Jo vuosia sitten kirjoitin ”ihan ominta genreäni Proto-Torvisen musiikki ei ole, sikäli kuin sillä mitään genreä on”. Samat ovat mietteeni edelleen. Torvinen tekee musiikkia niille, jotka teininä innostuivat enemmän The Smithsistä ja Joy Divisionista kuin Deep Purplesta ja Led Zeppelinistä. Siksi se aiheuttaa minulle jonkinlaista vieraantumisen tunnetta. Tykkään, kuuntelen mielelläni, mutta tunnen olevani liian tyhmä tällaiseen musiikkiin. Ehkä kyse on sukupolvien välisestä kuilusta. Minulle taiderock on kärjistetysti sanottuna kirosana, ja taideorokkia Proto-Torvinen esittää. Olin liian nuori postpunkin synkkyyteen ja liian vanha 90-luvun angstiin. Torvinen pyörii jossain niiden välimaastossa.

Siitä huolimatta pidän myös Torvisen uudesta levystä, kuten edellisistäkin. Saa yli viisikymppinenkin oppia angstaamaan. Heti tehokas aloitusbiisi Sadan vuoden päästä se on tätä samaa paskaa ilahduttaa paitsi nimeltään, myös biisinä. Joonas Pihlajan trumpetti tulee puskista ja vakuuttaa. Tätäkö rakkaus on? on setämiehellekin sopivaa poppia, rakkaus ei kysy ikää. Upeaa kitarointia. ”Tätäkö rakkaus on, en oo yksin onneton”. Kovaa ajoo on minulle turhan modernia jytkettä, mutta falsettilaulu ihastuttaa. Maailmanloppurock rokkaa komeasti. ”Mä sanon tän vielä kerran tai kaks, että tää ei ole ohi ja että rakkaus voittaa vihan”.

Itsesyytösrock on parhaiten nimetty biisi pitkään aikaan. Minä niiiin samaistun. Löysin avaruuden sisältäin pulputtaa mukavan 80-lukulaisesti ja on suorastaan iloinen tai ainakin reipas. Ja näin kotona viihtyvää ihmistä ilahduttaa, Torvisen avaruus on koti: ”Kotimökki on tähtilaiva, olohuone sen ohjaamo. Suojassa osaava henkilökunta, pönttöuunissa aurinko”. Juuri näin.

Aku Ankka -hetki ja Sähköpostirock ovat nimiltään jonkinlainen antiteesti sex and drugs and rock’n’roll -mentaliteetille, mutta ensinmainittu on kova rokki ja jälkimmäinen powerpopissaan hämmentävästi jopa bluesia ja väliosaltaan suorastaan Blue Öyster Cultia. Omituisimmillaan Torvinen on albumin nimibiisissä. Levyn päättävä Prinsessarock jollain tavalla pistää homman pakettiin ja tiivistää jotain oleellista artistista. Se on haikea ja moderni, kaunis ja kuulas. Täydellisen sisäänpäinkääntynyt biisi ja silti ihana. Tai siksi.

Timo Torvinen (laulu, kitara, syntetisaattori, basso, ohjelmointi), Heikki Kuikka (basso), Teemu Laasonen (rummut) ja Nikolai Tiitinen (kitara) ovat tehneet levyn, jonka julistan Proto-Torvisen tähänastisista parhaaksi. Tosin sitä ensimmäistä en ole kuullut. Vaikka Torvinen ”yritti laulaa rakkaudesta, mut hänen päänsä on rikki ja sielu musta mesta”, hän kuitenkin ”oli tähdistä kirkkahin ja rakensi oman maailman”. Aina on toivoa, vaikka kuinka ahistaisi.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

Karjalainen

Karjalainen

Olli Sorjonen

Soundi 4/5

Suomi-indien geopolitiikka laajenee – (proto)Torvisen arkipäiväistäminen virkistää

Kymppiluvulla mainetta saaneen joensuulaisyhtye Eläimen Timo Torvinen on tehnyt soolourallaan emoyhtyettään esoteerisempaa laulumusiikkia, josta tulee mieleen Ville Leinosen Raastinlaulut. Kolmosalbumi Toinen isi ei ole yhtä äkkiväärää, vaan paljon parempaa musiikkia.

Levy määrittelee itsensä ”aikuisgoottirockiksi”. Miksipä ei: kyllä tästä Fields Of The Nephilimin tai Curen melodraaman kuulee, mutta kun biisit esittää kirjastossa työskentelevä perheenisä, on kohtuullista, että nimiraidassa musta t-paita ostetaan Tokmannilta ja kynsilakka lainataan vaimolta. Arki- ja nykypäiväistaminen ei banalisoi vaan virkistää; se myöntää referenssiensä sarjakuvamaisuuden.

Lisäesimerkkeinä eskovaltaoja-kriittinen, törkeän hyvä voimapop-hitti Setä, arjestairroittautumisjytä FOMO tai elokuvallinen nettitrollikommentaari Naamioitu kostaja. Unenomaisempi on homoeroottisen kiihkeä Poliisidisko, joka muuten kuulostaa ilmiselvältä viittaukselta outoilupoppari John Mausin Quantum Leap -kappaleeseen.

Tietäen, miten kotimaisen indien nykyinen geopolitiikka on paljolti Etelä-Suomen sanelemaa, muistuttaa Torvinen, että tyylikkäitä ja ajankohtaisia lauluntekijöitä löytyy myös viiden tunnin päässä pääkaupungista. Toinen isi on ilman muuta loppuvuoden parhaita kotimaisia.

Soundi

Mikael Mattila

Voima 4/5

Voima

Julius Halme

Rajatapauksia

(proto)Torvinen – Toinen isi

(proto)Torvisen uusi albumi Toinen isi osoittaa taiteilijanimen taakse kätkeytyneen Timo Torvisen kehittyneen kaikilla osa-alueillaan sitten edellisen albuminsa. Tai luultavasti hän on vain ottanut osaamisensa kuulijaystävällisemmin käyttöön, Suomen teiniliitto 1939-1984 –kasetin kokeellisuus ja tahallinen vaikeus on vähentynyt. Omaperäisyys ei.

Torvinen tietää kykynsä ja ymmärtää oman arvonsa: ”Omasta mielestään (proto)Torvinen on Itä-Suomen Prince, megaluokan musiikillinen friikki ja älypää, joka ammentaa tekemisiinsä kaikista neljästä musiikkilajista, siis populaarimusiikista, taidemusiikista, kansanmusiikista ja noisesta.” Itseironisesta otteesta huolimatta tuo hänen oma määritelmänsä on tyhjentävän hyvä. Vaikka (proto)Torvinen on sooloartisti ja varmasti vähän diktaattorikin, levyllä soittavat hänen lisäkseen Heikki Kuikka bassoa ja Nikolai Tiitinen parilla biisillä kitaraa. He ovat osallistuneet myös biisien tekoon, kuten avustava tuottaja ja taustalaulaja Laura Kaljunenkin.

Torvinen on Toinen isi -levyllään löytänyt itsensä, vertailu muihin artisteihin on nyt turhaa. Vertailen silti. Tanssittavimmista biiseistä tulee mieleen Joni Ekmanin Sinulle-lp, levyn yleisilmeessä on Kalevi Suopursua ja hänen klaaniaan. The Jesus and Mary Chainia olen kuulevinani, luultavasti kuulisin myös Depeche Modea, jos tuntisin sen tuotantoa paremmin. Levyn selvin hittibiisi Kesä on tarkoituksellinen The Beatles- ja Lennon-pastissi, tai paremminkin kunnianosoitus.

Ihan ominta genreäni (proto)Torvisen musiikki ei ole, sikäli kun sillä mitään genreä on. Toinen isi on kuitenkin niin hyvää ja laadukasta musiikkia, että sen arvon ymmärtää kaltaiseni setärokkarikin. Levyn biisit vaeltavat ja vuorottelevat rajuhkon ja melodisen kitararokin (Setä sekä toinen hittibiisi Sipsejä ja kokista), taiteellisen syntikka- ja synkistelypopin (Saatana haluaa ostaa maailman, Naamioitu kostaja, nimibiisi) sekä niiden yhdistelmien (goottilainen Suolapatsas) välimaastossa. Lisäksi levyltä löytyy sielukasta ja tarttuvaa tanssimusiikkia (trendikkäät Poliisidisko ja FOMO, hittiehdokkaita molemmat). Potentiaalisia kuuntelijoita on läjittäin, kattaus on sen verran monipuolinen. Mieli avoimena tulta päin, näin suosittelen.

Toinen isi on siis helpommin omaksuttavaa musiikkia kuin Suomen teiniliitto 1939-1984, mutta ei se helppoa keskitien kamaa ole. Esimerkiksi kappaleet Saatana haluaa ostaa maailman ja Naamioitu kostaja vaativat useita kuunteluita, ja vasta ajan kyllässä etenkin Naamioitu kostaja paljastaa kaiken jylhyytensä. Onneksi mukana on kuitenkin tekstiltään Lynyrd Skynyrdin Don’t ask me no questionsista muistuttavan Sipseja ja kokista -biisin kaltaisia rennompia vetoja, ettei homma mene liian taiteelliseksi.

Tekstit ovat olennainen osa (proto)Torvista, hän onkin siviiliammatiltaan kirjastonhoitaja, eikä sitä peittele, kirjasto mainitaan parissakin biisissä: ”Sä et voi luottaa mihinkään kirjaston tätiin, nyt on kutsuttava setä hätiin.” Kirjastomaailma vetää puoleensa Torvisen kaltaisia luovia ja lahjakkaita ihmisiä. Monipuolisella osaamisellaan he nostavat kirjaston mainetta ja tunnettavuutta julkisuudessa ja asiakkaiden keskuudessa. Lisäksi he kompensoivat kaltaisteni leipääntyneiden ja lahjattomien suojatyöpaikkalaisten laiskuutta ja saamattomutta työyhteisön sisällä.

Koska postin kulku on nykyisin mitä on, en saanut Toinen isi -cd:tä julkaisupäiväksi. Oikeastaan se ei harmita, sillä ensi viikolla voin sitten fiilistellä ja hypistellä sitä oikeaa äänilevyä kansineen ja teksteineen kaikessa rauhassa, blogimerkinnän sanankäänteitä miettimättä. Äänilevyn musiikki vaatii, siitä en pääse mihinkään.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

Desibeli.net 4/5

(proto)Torvinen – Toinen isi

Nyt sitten selvisi sekin, että miltä eksoottisen kuuloinen ’adult oriented goth’, eli aikuisgoottirock, varsinaisesti ottaen kuulostaa. Tuota tyylilajia näet edustaa joensuulainen perheenisä ja kirjastonhoitaja (proto) Torvinen. Mielenkiintoista artistinimeä käyttävän herran kolmas sooloalbumi jatkaa monin tavoin juuri siitä pisteestä, mihin Suomen teiniliitto 1939-1984 -kasetti meidät jätti armon vuonna 2018.

Klassinen rock taittuu tietysti aina kulloisenkin tulkitsijan mieltymysten mukaan ja tällä erää klassinen, kenties hiukan gootahtavakin rock, kuulostaa moneltakin. AOG soundaa vuoroin rauhalliselta Lou Reediltä, karsitulta Sigue Sigue Sputnikiltakin, sekä tietysti Kissin löytäneeltä Teharilta. Ihan onnistuneita tyylisekoituksiahan nämä ovat, mutta jotta kyseessä ei olisi vain potpuuri jo toisten aikaa sitten tekemistä jutuista, on soundiin, biiseihin ja sovituksiin sujautettu mukaan kelpo annos persoonallista tatsia. Ja tämä erottaa mielestäni tekijät puhujista ja (proto) Torvisen lukemattomista muista rockin veivaajista.

Tuo kiistaton persoonallisuus nousee pintaan kohtalokkaana säväyttelyllä Toinen isi -raidalla ja Poliisidisko teleporttaa kasarit keskelle milleniumin actionrock-bailuja, eikä diskosta ole tietysti tietoakaan. Entä mikä ihme on puolestaan Saatana haluaa ostaa maailman ja mistä se lopulta kertoo? Slovarit ovat tunnetusti tie helvettiin/taivaaseen, mutta nyt en ole lainkaan varma postinumeroista. Outous on herkkä taiteenlaji ja helposti yliannosteltavissa oleva tehokeino, onneksemme tekijä tietää nytkin mitä tekee – ja jättää tekemättä.

(proto) Torvinen osaa ärsyttää ja hämmentää, sillä tällä(kin) levyllä on aivan mahdottoman tarttuvia palasia, jotka eivät kuitenkaan suostu pelaamaan normaalien hittisääntöjen puitteissa. Toisaalta: silmää osataan vinkata, flirttiä heitetään niin glam- gootti- kuin action-rockinkin suuntiin ja kun tätä kaikkea pyörittää riittävän pitkään, niin palaset asettuvat paikoilleen – jotenkin.

Desibeli.net

Mika Roth

Karjalainen / Savon Sanomat 4/5

Karjalainen

Suonna Kononen

Kulttuuritoimitus (Parasta juuri nyt palsta)

Vaikka on ollut jo pitkään selvää, että Timo Torvinen lukeutuu merkittävimpien joensuulaisten musiikintekijöiden joukkoon, on ollut vaikea sanoa, mitä hänen (proto)Torvinen -projektistaan olisi mieltä. Mihin asettuu raja popin ja rajoja hakevan kokeilevuuden välillä? 10. joulukuuta ilmestyneellä Toinen isi -levyllä (Humu Records, 2021) epäluuloilla pyyhitään pöytää. Levy on riittävän, mutta ei liian helppo ja tarkkailee ympäröivää yhteiskuntaa taas viiltävän tarkasti. Tinkimättömän omaleimainen ja vino, mutta vastaansanomattoman laadukas albumillinen poppia, rokkia ja ties mitä.

Kulttuuritoimitus

Pasi Huttunen