Keskisuomalainen 4/5

Neiti Olgan Nuku vain yön yli on tuotantoarvoiltaan kotimaisen shoegazen historian kärkikastia

Suomeksi lauletun shoegazen liekki pysyy tekijöiden määrässä mitattuna vaimeana, mutta elinvoimaisena kuitenkin. On kulunut jo yli 30 vuotta Wilman Claudiuksen (1993) julkaisemisesta, joka oli pitkään Suomessa lähimpänä, mitä My Bloody Valentinea päästiin.

Tyynyjen mainio Ystävät hämärän jälkeen (2015) tuntui herättävän koko genren jostain syvästä unesta. Sittemmin Ruissalo Ampingin ja Neiti Olgan kaltaiset yhtyeet ovat jaksaneet puhaltaa henkeä tähän hyvin pieneen hiileen.

Neiti Olgan toinen albumi Nuku vain yön yli on tuotantoarvoiltaan ehdottomasti kotimaisen shoegazen historian kärkikastia. Kiinnostaisi tietää, mitä MBV:n sointiin äärimmäisen perfektionistisella otteella suhtautuva Kevin Shields ajattelisi esimerkiksi Pelkään en herää -kappaleen onnistumisesta esteettisesti. Omasta mielestäni se on hyvin muotovalio, vaikka samaan aikaan ollaan todella siinä rajoilla, että tehdään pastissia.

Yhtyeessä soittavat Elge Väisänen, Miska Kuusela ja shoegaze-ekspertti Mikko Kanniala, joka löytyy myös juuri debytoineen Ullalintulammen taustalta. Väisäsen laulussa ja lyriikassa kuuluu Paavoharjun kaltainen impressionismi, joka kiehtovalla tavalla katoaa kuin saippuakupla ilmaan.

Keskisuomalainen

Arttu Seppänen

Soundi 4/5

Neiti Olgan Nuku vain yön yli -levyssä yhdistyvät rohkeus ja harkinta

Debyytillä My Bloody Valentinen ja Slowdiven perintö jalostui toismaailmalliseksi lumoksi kuin vahingossa, mutta kakkosalbumilla mikään ei ole sattumaa.

”En sano niitä sanoja / en lausu niitä milloinkaan.”

Shoegazing on laaja-alaisimmillaankin velvoittava tyylisuunta. Niinpä moni sen äärelle hakeutuva yhtye törmää ennemmin tai myöhemmin ilmaisun rajoihin. Kun muotokriteerit on täytetty, tie käy kapeaksi. Kuinka pitkälle sitä siis kannattaa kulkea? Missä vaiheessa on pakko nostaa katse maasta?

Neiti Olga vastaa kysymyksiin rikastamalla konseptiaan, jossa popin kirkaspiirteisyys saa ilmeensä vireiden sivuja nuolevista hurrikaaneista. Minä, aina -debyytillä (2020) My Bloody Valentinen ja Slowdiven perintö jalostui toismaailmalliseksi lumoksi kuin vahingossa, mutta kakkosalbumilla mikään ei ole sattumaa. Äänikuva on lavea, laulu soljuu kuulaana ja jokainen isku vaikuttaa kokonaisuuden ehdoilla lyödyltä.

Uutukaisen olemuksessa yhdistyvät rohkeus ja harkinta. Kappaleiden dynamiikka ylittää synnyinherkän ja rujon dialogin; vastakohdat elävät symbioosissa. Taustat äityvät kyllä tämän tästä hälyksi, mutta ne myös ohjaavat huomion lempeisiin säveliin. Jylhät meluvallit korostavat niin musiikin naivistista lohdullisuutta (Kyllä jalat kantaa), hellää ehdottomuutta (Ikävä tätä) kuin haaveikasta melankoliaakin (Syttyy palamaan).

Huippuunsa rakennelma kohoaa Pelkään en herää -kappaleen myrskyaallokossa. Vellovan mourunnan, kumean rytmityksen ja lähteettömäksi kaiutetun laulun yhteisvaikutelma on sekä subliimi että neitseellinen – ja viimeisten äänten valo tihkuu suoraan taivaasta!

Tässä muodossaan Nuku vain yön yli tiivistänee lauluntekijä Mikko Kannialan vision. Tämän hetken kiinnostavimpiin indiemuusikoihin lukeutuvan moniottelijan sävelkerronta on yhtäältä helppoa ja idealisoivaa, toisaalta yllätysvalmista ja leimahdusherkkää. Olennaisimmat asiat kerrotaan edelleen voimalla, mutta täyteen mittaansa venynyt sovitusskaala takaa, että ilmeisimmätkin laulukaaret saavat taustalleen odottamattomia kommenttiraitoja.

Samalla musiikki on vain osa Neiti Olgan hahmoa. Vähintään yhtä olennaisia ovat laulaja Elge Väisäsen tilan- ja hetkentajuiset runot, jotka jättävät suoraviivaisuudessaankin kylliksi mielikuvallistettavaa.

Vaikka Väisäsen uppoutunut tulkinta viittaa tunnetilojen ja puitteiden henkilökohtaisuuteen, tekstien salaisuudet eivät paljastu. Soittokin voi tarttua korkeintaan suuntimiin. Se korskuu ja taipuilee, kunnes nöyrtyy seuraamaan – kuin Kaipaanko sinua -kaunokin vihjettä totellen: ”Jätänkö minä ikkunan pienesti raolleen / sä tiedät kyllä tarkalleen kaipaanko sinua.”

Äänen ja tekstin liittona Nuku vain yön yli on edeltäjäänsä selvemmin teoksellinen. Se ei katso maailmaa vastaheränneen utuisin silmin vaan hakeutuu uomiinsa kappalelähtöisesti. Siten levy kertoo väistämättä kypsymisestä. Nyt kaikki on sidottu merkitysten maailmaan, tai vähintään yhtyeen itsensä luomiin konteksteihin.

Assosiatiivisessa taiteessa tämä voi olla riski. Neiti Olga säilyttää kuitenkin tutkimattoman luonteensa. Yhtyeen integriteetti ja eteerisyys ovat jäljittelemättömästi yhtä, ja jälki on sen mukaista. Niin selviltä kuin laulujen motiivit tuntuvatkin, niiden olennaisin sisältö on rivien väleissä: johtolangoissa, mysteereissä, äänipilvien mallintumattomissa eleissä.

Unissa jotka kuljettavat seuraavaan päivään.

Soundi

Hannu Linkola

Ilkka-Pohjalainen 4/5

Neiti Olgan pukee surun

Neiti Olga on yhtye, jossa säveltäjä ja multi-instumentalisti Mikko Kanniala, laulajalyyrikko Elge Väisänen sekä rumpali Miska Kuusela toteuttavat musiikillisia päämääriään.

Ryhmän toinen pitkäsoitto Nuku vain yön yli jatkaa vuoden 2020 Minä, aina -julkaisun kaltaisia omatakeisia kuvioita. Trion taide kulkee tasapainoisella tavalla karheuksista kuulauteen, eikä pelkää hakea eteerisiä aineksia unenomaisuudesta saakka.

Kauan kypsytetyn äänitteen kuoseissa virtaa melankolisuutta. Neiti Olga taivaltaa surun tasolla, mutta käsittelee alakuloa pirskahtavilla ilmeillä. Särmikkyys yltää kliimaksiin kiihkeissä kurotuksissa.

Elge Väisäsen heleät lauluosuudet viimeistelevät erinomaisen levyn.

Ilkka-Pohjalainen

Juha Seitz

Desibeli.net 4/5

Neiti Olga luo minulle musiikillaan aina vähintäänkin kaksijakoisen tunteen. Periaatteessa pidän noisehtavan kokeellisesta popista, jota yhtye säristen ja ryöpsähdellen tarjoaa, mutta usein huomaan vesien olevan minulle hieman liian syviä. Ja samaan aikaan saatan hurmaantua täysin trion luomista äänipyörteistä. Rakastan lopputulemaa, vaikka aavistelen jo matkaan lähtiessäni tippuvani useampaan kertaan laidan yli.

Reilun viiden vuoden takainen Minä, aina -debyyttialbumi on yhä hieno kokonaisuus, mutta voin suoraan sanoa, että loikin tätä nykyä joistain raidoista automaattisesti ohitse – ja rakastan sydämestäni niitä toisia raitoja. Alkuvuodesta 2025 ilmestynyt Kyllä jalat kantaa / Tulkaa kotiin -tuplasinkku oli kahden tyystin erilaisen biisin kokonaisuus, joista tosin kummastikin pidin – ja pidän yhä – kovasti. Tulkaa kotiin -siivu luo etenkin albumimitassa tuiki tärkeän rauhan suvannon keskelle sitä kaikkea, mitä on tarjolla.

Entä mitä kaikkea toinen pitkäsoitto kuulijoille sitten antaa? Rokeimmillaan ja rämisevimmillään Ikävä tätä kutittelee jo noisegaragen reunoja, eikä päälle kuuden minuutin aaltojaan rantaan pieksevä Pelkään en herää jätä ainakaan mitään kesken. Kauniisti lauletut melodiset vokaalit, äänivallin keskellä kituuttavat koskettimet, takovat rummut, sekä tietysti ne säröiset, kirskuvat ja vinkuvat kitarat. Tavaraa on periaatteessa liikaa, mutta vain yliampumalla kaiken, syntyy ainesten syöveristä jotain mistä Neiti Olga tunnetaan. Voin vain kuvitella, miltä hurmoksellisella keikalla täytyy tuntua näitä ralleja kuunnellessa. Siinä tarvitaan luultavasti setin jälkeen kompassia, että löytää baaritiskin ja/tai narikan.

Melodisuus toimii kaiken metakan ja möykän vastavoimana, tai ehkäpä oivana pelitutkaparina. Ehkä kaikki toimii näin hyvin, kun kuvassa on kumpikin tekijä. Syttyy palamaan surisee ensin plus neljä minuuttia, kunnes soma melodiakuvio pääsee äkkiä karkuun ja käsissä on periaatteessa uusi kipale. Ankkuri Näitä päiviä on vielä tultava lisää tekee käytännöllisesti katsoen saman tempun, vaikka kaksi miltei täyden hiljaisuuden toisistaan erottamaa osaa voidaan toki nähdä myös yhden teoksen kahtena eri puolena. Näillä hiljaisemmilla osuuksilla trio joka tapauksessa kartoittaa aivan muita puolia kuin vaikkapa Uudestaan-kitararockvaliolla.

Neiti Olgan toinen pitkäsoitto tuntuu hivenen ehyemmältä kuin esikoinen, vaikka todellisuudessa kappaleet taitavat olla sirpalemaisempia ja rönsyilevämpiä kuin aiemmin. Noista rönsyistä, säröistä, sirpaleista ja kummista piikeistä on vain kasvanut yhdessä jotain kauniimpaa, kuin mitä aluksi olisin uskonutkaan. Ei trio edelleenkään mitään Crosby, Stills & Nash -tyylisiä kuvioita tee, mutta on tavallaan saavuttanut jotain uutta. Nuku vain yön yli -albumi on mielestäni ehyempi ja täydempi levy, joka kasvaa 40 minuutissaan osiaan suuremmaksi noisepoprock-kokemukseksi.

Desibeli.net

Mika Roth

Noise.fi

Neiti Olga : Nuku vain yön yli – “Samettista viileyttä ja söpöä surinaa”

Toiseen täyspitkään albumiinsa ennättänyt imellysindieyhtye, Neiti Olga on kerrassaan vaikuttava tapaus. Viisi vuotta takaperin julkaistun yhtyeen debyyttialbumi, “Minä, aina” sai suitsutusta musiikkimedioissa ja nostatti mukavasti huomiota indie-piireissä. Nyt “Nuku vain yön yli” -albumillaan trio pistää vielä paremmaksi. Biisien sanoituksista vastaava vokalisti, Elge Väisänen, rumpali Miska Kuusela sekä sävellyksistä ja muun instrumentaation takana seisova Mikko Kanniala ovat loihtineet korvakäytäviä viileän pehmeästi hellivän paketin, jonka vetovoima piilee minimalistisissa, hennoissa soljuvissa sävelissä mutta toisaalta myös pörröisenä surisevissa fuzz-kitaroissa.

Vaikka hienostelevaan Rajaton-larppaukseen lankeavana acapella-introna albumin käynnistävä “Aivoissamme” aiheuttaakin allekirjoittaneessa lievää luotaantyötävyyden tunnetta, herää yhtyeen musiikki yllättäen eloon kuin äkkikäännöksestä viehättävän vetovoimaisesti. Klenkkaavan nyrjähtäneen taidepop-siivun, “Syttyy palamaan” myötä albumi kasvaa kuulaan autenttiseen, melankolisvireiseen indie pop-soundiin. Weezerin malliin surisevat kitarat kuorruttavat “Kaipaanko sinua” -kappaleen viehkeänä kontrastina peilaavan ilmaisullisen herkkyyden. Komean aurinkoisia pop-kiertoja vaivattomasti taikovassa “Uudestaan” -kappaleessa yhtye saavuttaa garage-popin mainiosti rullaavan ytimen. PMMP:n introvertimman pikkusiskon mieleen tuova “ikävä tätä” sisältävät paitsi reippaan pulssin ja mukavasti repivät särökitarat, mitkä kombona osoittautuvat yhtyeen ehdottomaksi vahvuudeksi soundipoliittisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

Miellyttävästi helkehtivä urkumorsetus “Tulkaa kotiin” avaa B-puolen hartaammissa merkeissä. Egotripistä muistuttavia duurikulkuja ilmoille keveästi heittelevän ja albumin tarttuvimman kertosäkeen sisältävä “Kyllä jalat kantaa” -kappaleen voisi helposti kuvitella soivan pop-radion taajuuksilla jopa kestorotaatiossa. Kappaleen lohdullisesti tsemppaava viesti puoltaa edellämainittua mielikuvaa. Albumin mielenkiintoisimpien biisien joukkoon nousee ehdottomasti “Kun en liiku”. Kyseessä on albumin avatgardempaa ja haastavimpaa sisälle päästävää Velvet Underground & Nico -henkisine poikkitaiteellisine surinoineen. “Näitä päiviä on vielä tultava lisää”

Albumin hämmentävien ensihetkien jälkeen Neiti Olgan useaan suuntaan rönsyilevä taidepop osoittautuu yhtyeen uutukaisella monisyisen mielenkiintoiseksi, hyvin sävelletyksi, söpöksi surinaksi, josta löytyy mukavasti myös syvyyttä ja vakavailmeisyyttä.

Noise.fi

Mikko Nissinen

Rajattapauksia

Myönnän, en ollut kuullut Neiti Olgasta, vaikka levy-yhtiön saatekirjeen mukaan hänen debyyttialbuminsa päätyi usean musiikkimedian toimesta vuoden parhaimpien levyjen listalle. Jos tämä jotain jostain kertoo, lähinnä itsestäni. En enää ole sellainen musiikkimedian suurkuluttaja, jollainen olin yli kolmekymmentä vuotta. Vuoteen 2014 asti.

Ymmärrän Neiti Olgan debyytin saaman suitsutuksen, jos se on yhtään samanlainen kuin seuraajansa Nuku vain yön yli. Levy alkaa taidemusiikilla (Kukka aivoissamme), jatkuu taidepopilla (Syttyy palamaan) ja päätyy räväkän melodiseen kitarapoppiin (Kaipaanko sinua, Uudestaan, Ikävä tätä), ja kutakuinkin sillä linjalla loppuun asti pysyy. Vain Tulkaa kotiin jatkaa taidepoppia, Pelkään en herää luo mielikuvia The Jesus and Mary Chainista tai jopa Velvet Undergrounista ja Näitä päiviä on vielä tultava lisää päättää levyn ambientisti. Nuku vain yön yli on siis pääsääntöisesti retvakkaa ja rätväkkää kitararäminää. Hyvää sellaista.

Päässäni pyörii mielikuva Neiti Olgasta rokimpana Rebekka Holina, mutta mielleyhtymä johtunee siitä, että tutustuin Holin musiikkiin vasta äsken. Nuku vain yön yli on taidetta, mutta myös lapsenomaisen hellyttävää. Koska kärsin keskivaikeasta The Smiths -syndroomasta, tunnen tuosta lapsenomaisuudesta huolimatta Neiti Olgan esittävän parempien ihmisten musiikkia. Niiden, jotka vannovat postpunkin, The Curen ja The Smithsin nimeen, ja jotka saavat näppylöitä bluesista, heavysta ja suomirokista. Kaikesta siitä, josta itse opin jo nuorena miehenä diggaamaan. Vanhemmiten olen oppinut tykkäämään parempienkin ihmisten musiikista, mutta parempien ihmisten jatkuvaa negaatiota milloin mitäkin musiikkityyliä tai artistia kohtaan en vieläkään jaksa. Elitismissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se kannattaa pitää omana tietonaan.

Mutta Nuku vain yön yli on hieno levy, eikä se Neiti Olgan vika ole, että sitä lisäkseni todennäköisesti kuuntelee myös parempi väki.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen