Helsingin Sanomat 4/5

Kristiinan toisella levyllä on koskettavin tänä vuonna Suomessa julkaistu balladi

Levyarvio|Kristiinan kitarapop eroaa suurten levy-yhtiöiden liukuhihnalta suoratoistoihin syöttämästä nykyhetken suomipopista kuin pannu-espresso murukahvista.

Lue arvio Helsingin Sanomien sivuilta (maksumuuri)

Mikko Aaltonen

Noise.fi 4/5

Kristiina : Muistatko kuka on Kristiina? – “Vuoden indie-pop -tapaus?”

Indie-popin uusimman aallon naisoletetuista tekijöistä Kristiina Tuhkasen sooloyhtye on Rebekka Holin ohella eräs tämän hetken säväyttävimpiä kotimaisia tapauksia. Kristiinan toinen sooloalbumi, “Muistatteko kuka on Kristiina?” on raikas ja intensiivinen voimannäyttö ja perinnetietoista laulaja-laulantekijä-perintöä vaalivaa kädenjälkeä sisältävä kokonaisuus.

Kristiinan yhdessä Joni Ekmanin kanssa työstämät kappaleet eivät yritä liikaa vaan tukeutuvat ytimekkäästi vahvaan kappaleenrakennuksen, jämäkästi rullaavan bändisoiton ja melodisuuden ymmärryksen ytimeen. Jukka Nousiaisen kanssa yhteistyössä tuotettu albumi soi mukavan kotikutoisesti, mutta sävellysten osalta varsin kypsän oloisesti. Kristiinan ponnekkaat laulusuoritukset huokuvat itsevarmuutta ja luovat vahvoja kontrasteja tekstistä kumpuavien fragiiliuden tunteiden kanssa.

Kahdeksan biisin joukosta edukseen erottuvat vastustamattomalla kertosäkeellä siunattu, Tom Petty -sapluunan tehty “Kala vedessä”, aurinkoisilla melodiakierroilla kuorrutettu “Mahdotonta tavoittaa” ovat erinomaisia biisejä. Ja vaikka “O tempera a mores” liippaakin lattariakkareista ja nasakasti eteenpäin puskevasta disko-rock-kertosäkeestä huolimatta turhankin läheltä Maustetyttojä, biisi on varsin onnistunut. A-puolen päättää mukavan kasarityyppisellä AOR-jännitteellä ladattu “Faija”.

B-puolen avaavat iskuindiehitti “Sha-la-la”, sähäkästi rockaava “Hameenhelma” sekä surumielisesti helkehtivä ja loppua kohti Neil Young & Crazy Horse -tyyppisesti villiintyvä “Honeymoon” ovat kappaleina laadukkaita. Mukavasti ilmaa yhtyeen yleissoundiin tuovilla taustalauluilla varustettu “Murmeli” ei jää kovinkaan paljon edellämainittuja jälkeen. Joni Ekmanin ja Joel Hyttisen kitarointi, basisti Hilla Kohtamäen ja rumpali Essi Niemisen rytmityö sekä koko köörin ilmavasti huokailemat taustalaulut osoittavat merkkejä tiukkaan hitsautuneesta yhtyeestä, jonka kyvykkyys ja musiikillinen ymmärrys nousee lopulta paremmaksi kuin osiensa summa.

Lue arvio Noisen sivuilta

Mikko Nissinen

Desibeli.net 4/5

Muistatko kuka on Kristiina? Kyllä minä ainakin muistan, sillä Kristiinan parin vuoden takainen Palavan rakkauden aika on mielestäni edelleen viiden tähän kitarapoprock-albumi. Kristiinan debyyttialbumilla artistin tukena toimi lähinnä kitaristi Joni Ekman. Tässä välissä kaksikon ympärille on kuitenkin kasvanut bändi, joten toista pitkäsoittoa mainostetaan enemmän bändilevynä. Sävellykset ja sanoitukset on yhä merkitty kaikki Kristiina Tuhkaselle, mutta materiaalin sovittamisessa on ollut mukana koko ryhmä.

Vokaalit ja synat hoitava Kristiina vie myös tarkoin valituilla sanoillaan yhä pääosan huomiosta, mutta bändin soitto kieltämättä rullaa mallikkaasti. Kitaristi Joni Ekman nyt on jo suoranainen rock’n’roll -kone, jonka mukanaolo nostaa väistämättä loppusummaa. Propsit ansaitsee myös toinen kitaristi Joel Hyttinen, sekä basisti Hilla Kotamäki ja rumpali Essi Nieminen. Kaikille on merkitty myös krediitit taustalauluista, minkä lisäksi tuotannossa mukana on häärinyt myös Jukka Nousiainen. Ennusmerkit ovat siis kohdillaan, vaan miten on kahdeksan raidan laita?

Tulen tämänkin levyn jälkeen muistamaan kirkkaasti kuka Kristiina on. Tälläkin erää hän on usein rakkauden julmassa maailmanpyörässä omat nousunsa ja laskunsa kokenut tarkkailija, joka palaa teksteissään monesti menneisiin päiviin, jo aikaa sitten kylmenneisiin rakkaustarinoihin ja toteutumattomiin päiväunelmiin. Rokimmin puristava ja A-puolen sulkeva Faija on ainoa viiden minuutin rajapyykille pinnistelevä numero, mutta tuossakaan hetkessä ei ole tarpeetonta venyttelyä, sillä viimeisen kahden minuutin yllättävä rakentelu päinvastoin vain nostaa kipaleen painoarvoa.

Vuoden 2025 hengessä sinkut kuullaan kuitenkin ensin, jotta satunnainen kuulija tarttuisi kiinni digivirtojen pyörteissä. Ainoana numerona kolmen minuutin haamurajan alittava Kala vedessä on täydellinen startti. Napakasti etenevä kitarapoprokkis pääsee kertsiinsä jo reilusti alle minuutissa, tekstin ensimmäiset rivit osuvat välittömästi maalitauluun – tai oikeammin taulujen keskustoihin. Kristiina osaa pyörittää sanoja näppärästi, parhaimmillaan juicemaisesti, ilman negatiivisen nokkeluuden poltetta.

Toisena soi keväinen ykkössinkku O tempora, o mores, joka on hellyttävän kaunis ja pienillä lattarireunuksilla silattu kuva menneisyydestä. Nuoren rakkauden ja sokean ihastumisen voimia on hankala yrittää kuvata, mutta Kristiina onnistuu luonnostelemaan jälleen muutamilla sanaryppäillä niin kovin, kovin paljon herkistä hetkistä. Sinkkujen korkean riman pystyy saavuttamaan karaokehelvetistä/taivaasta syntynyt Sha-la-la ja kenties myös Murmeli, jossa mielikuvitus lähtee jälleen laukkamaan ajatuksennopeudella.

Kristiina yllätti debyytillään ja toisella pitkäsoitolla tarina jatkuu nousujohteisesti, vaikka aivan Hain veroista saalistajaa ei uudesta biisinipusta löytynyt.

Lue arvio Desibeli.netin sivuilta

Mika Roth

Kultturitoimitus 4/5

1970-lukuisen lämpimän patinan ja helppojen popmelodoiden sulava kohtaaminen – arviossa Muistatko kuka on Kristiina?

Tamara luonto -yhtyeestäkin tutun Kristiina Tuhkasen haikeasti väräjävän laulun johtama Kristiina-yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Palavan rakkauden aika vuonna 2023. Nyt kakkosalbumin myötä halutaan selvittää, muistaako kukaan enää, kuka tai mikä se Kristiina olikaan?

Muistatko kuka on Kristiina? -levy (Humu Records / Hillotehdas, 2025) on debyytistä poiketen koko viisihenkisen yhtyeen eikä vain Tuhkasen ja kitaristi Joni Ekmanin käsialaa. Rumpali Essi Nieminen, basisti Hilla Kohtamäki ja kitaristi Joel Hyttinen täydentävät kakkosalbumin monipuolisen bändisoiton niin että yhtye samalla säilyttää sille leimallisen haikean ja avaran melankolian ja pop-kepeän iskevyyden.

Viisikko osaa paahtaa silloin kun on sen paikka ja hivellä hillitymmin biisin tunnelman niin vaatiessa. Hengittävä voimapop pistää punttiin vibaa mutta osaa myös herkistellä. Jukka Nousiaisen tuotannollinen näkemys lie antanut yhtyeelle hyvän peilin ajattomasti svengaavan rockpatinan luomisessa? Aurinkoisen letkeästi svengaava avausraita Kala vedessä liukuu… niin, kuin kala vedessä helposti svengaavalla ja haikeasti hymyilevällä potkullaan muistellessaan sitä yhtä nostalgista C-kasettia. Tuhkasen laulussa väräjää lämpö, bändi laulaa stemmoja erinomaisesti ja soittaa samaan aikaan kepeällä potkulla mutta pienillä sipaisuilla, milloin kitaralla näppäillen, milloin koskettimilla humisten. 1970-lukuinen lämmin patina kohtaa sulavasti pienesti helpon popmelodian.

O Tempora, o mores muistelee yhtä lailla menneitä mutta suoraviivaisemmin ja hiukan terävämmällä kulmalla. Flamencomaisesti soiva kitara kutoo pitsiä toimivasti. Freestyler tanssilattiamagneettina ja rastat hiuksissa piirtävät vuosituhannen vaihteen ajankuvaa, vaikka soundimaailma on Kristiinalla vanhempi.

Mahdotonta tavoittaa poppailee hattaraisesti päätöstä luottamuksen kadottaneelle ihmissuhteille. ”Kaksi vuotta mä jaksoin kanssas lusia…” Faija pistää ihanan iskelmäisen mollipoljennon päälle kuulaasti kimaltelevalla svengillä ja pohtii ristiriitaisia tunteitaan. Levyn ensimmäinen puolikas saa ansaitsemansa tiluttelukliimaksin.

Pianovetoisesti käynnistelevä Sha-la-la riisuu ensin krumeluurit ja alkaa sitten hiljalleen kasata niitä harteilleen. Stemmat helähtävät, piano kilkahtaa ja kitara vinguttelee avaran herkullisesti. Vaihteeksi duurin puolelle taipuva heleä poppis saa peräänsä junakompilla pienesti uhkailevan Hameenhelman, jossa kurkitaan olan yli pussatessakin.

Pienesti huohottava ja kopsahdellen sykkivä Murmeli pakenee pahaa maailmaa oven taakse Aku Ankan ääreen. Päiväkirjassa kyllä suudellaan ja flirttaillaan ja unissa osutaan kymppeihin, mutta reaalimaailmassa alahuuli alkaa väpättää. Ekman ja Hyttinen tiluttelevat kitaroillaan loppumausteeksi komeaa mutta raukeaa vaelluskepittelyä. Kokonaisuuden komein yksilö Honeymoon päättää levyn keskittyneen oloisesti pianon äärellä kaihoillen ja siitä moneen suuntaan kurkottaen.

Bändin hengittävä mutta pienen täyteläinen soitto täyttää hienosti maisemaa ilman että ilma huuruuntuu tai henkeä alkaa ahdistaa. Viisikko sovittaa upeasti yhteistä heleän melankolista soittoa, mistä syttyy kakkosalbumin selkeä johtotähti. Kristiinan on aika helppo loistaa sen keskellä.

Lue arvio Kulttuuritoimituksen sivuilta

Ilkka Valpasvuo

Rajatapauksia

Kristiinan kakkosalbumi Muistatko kuka on Kristiina? ei yllätä, en edes odottanut sen yllättävän. Sen ei tarvitse yllättää. Kristiinan debyyttilevy Palavan rakkauden aika oli niin hieno, että en pelännyt hänen tekevät litkuklemettimäistä – ehkä jopa pakonomaista? – tyylinvaihdosta tässä vaiheessa soolouraansa. Klemetti on liki pakko mainita Kristiinasta kirjoittaessa, koska Kristiina on mieleisessäni iskelmällisessä suomirokissa yhtä täydellinen kuin Klemetti parhaimmillaan. En tarkoita täydellisyydellä ”me ei tehdä musiikissa lainkaan virheitä, eikä myöskään elämässä” -tyylin täydellisyyttä, vaan soittamisen ja laulunteon kokonaisvaltaista ymmärtämistä ja osaamista.

Ei Muistatko kuka on Kristiina? debyyttialbumin toisinto ole, mutta ehjää ei ole lähdetty korjaamaan. Hyvä niin. Muistatko kuka on Kristiina? huokuu hyvää mieltä ja reippautta. Nuoren ihmisen nostalgiaa ja parantavaa surumielisyyttä. Ihanan kirkas ja kulkeva Kala vedessä aloittaa ja melankolisen lohduttava Honeymoon päättää samanlaisen puolen tunnin onnenhetken mitä oli debyyttikin. Alun ja lopun väliin mahtuu kuusi muuta muotopuhdasta, ihastuttavaa ja elämänlaatua parantavaa poplaulua. Muistatko kuka on Kristiina? on uutta musiikkia, jossa kuuluu popmusiikin parhaat vuosikymmenet. Ne, joita elämme nytkin, vaikka kansa ei usko. Jos Muistatko kuka on Kristiinaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se ihana. Sitä se on. Ihana. Levyä voisi soittaa Pop & jazz konservatiossa malliesimerkkinä siitä, millaiselta popmusiikin tulee kuulostaa. Parhailla lauluntekijöillä on popsydän. Sellainen Kristiinalta löytyy. Kristiina tekee teinipoppia aikuisille.

Siinä missä debyyttialbumi oli Kristiina Tuhkasen ja Joni Ekmanin – tuon armottoman kovan kitaristin ja muutenkin musiikillisen neron – kaksistaan väsäämä, on nyt mukana bändi: Hilla Kotamäki (basso), Essi Nieminen (rummut) ja Joel Hyttinen (kitara). Tuottajan roolissa mukana on häärinyt Jukka Nousiainen. Se, että debyytti oli kokonaan Kristiinan ja Ekmanin käsialaa ei haitannut yhtään, mutta aina on pyskoakustiikallisesti mukavampi, jos levyllä soittaa bändi. Rockmusiikki on tunnetta, ja sitä oikea bändi meille rock’n’rollin mytologisointiin taipuvaisille kuulijoille antaa.

Suomirokin ja iskelmän ero on aina ollut häilyvä, Kristiinan tapauksessa niitä on turha yrittää erottaa toisistaan. Kristiinan lähtökohta on niissä suomirokin huikean nousun vuosissa, joiden aikana esimerkiksi juuri minä olen nuoruuteni päivät viettänyt, ja joiden merkitystä maailmankuvani kehittymisessä ei voi liikaa korostaa. En tiedä voiko täydellisyyttä olla olemassa missään muodossa, mutta Muistatko kuka on Kristiina? on vähintään lähellä sellaista.

Lue arvio Rajatapauksia blogin sivuilta

Mika Kähkönen

Voima

Kristiina: Palavan rakkauden aika

Humu Records / Hillotehdas 2023

Power pop -yhtye Kristiina on Tamara Luonto -bändistä tutun Kristiina Tuhkasen keväällä 2022 syntynyt projekti. Juuri ilmestyneeltä levyltä on aiemmin julkaistu singlet Hai ja Aloe Vera, jotka nostattivat veden kielelle. Tätä lisää!

Ja nyt sitä on koko levyllinen. Albumi on kompakti puolen tunnin mittainen kokonaisuus, joka lähtee heti kakkosvaihteella liikkeelle. Alla jyllää takuuvarma kaksitahtimoottori: Tuhkanen hoitaa laulun ja syntikan, kun taas isossa roolissa levyn synnyssä mukana ollut Joni Ekman esittelee kitaristin lahjojaan. Sanoitukset ovat mehukkaan leikitteleviä ja melodianpalasia takertuu kurkkuun pitkiksi ajoiksi hyräiltäviksi. Palavan rakkauden aika henkii ajattoman oloista soundimaailmaa ja osoittaa, että 20-luvun suomalainen rock elää ja voi hyvin.

Arvio Voiman sivuilla

Antti Kurko

Desibeli.net 5/5-tähteä

Kristiina: Palavan rakkauden aika

Humu Records / Hillotehdas

Kristiina on Tamara Luonnosta tutun Kristiina Tuhkasen viime vuonna perustama yhtye, jonka vuoden takainen debyyttisinkku Hai on juuttunut allekirjoittaneen soittolistalle enemmän ja vähemmän pysyvästi. Kyseisellä biisillä tavalliseksi tavikseksi identifioituva kertoja seuraa vierestä, kuinka kaikki suuri ja mahtava tapahtuu vieruskaverille.

Tuo sama melankolinen ’seurataan makeimpia juttuja sivusta’ -asenne leimaa pitkälti myös mainion kitararock-yhtyeen debyyttialbumia, klassisten soundien ja lemmen probleemien määrittäessä menoa. Toiseksi sinkuksi valittu Aloe Vera jytää kuin 70-luvun parhaina vuosina konsanaan, pienen diskoviban puskiessa kevytglitterisen power poprockin läpi. Rakkaus on vaarallinen asia, etenkin kun tietää jo alussa polttavansa siipensä. Carpe diem painaa melankoliakertoimen neulan lähemmäs kaakkoa ja Liisan surumielisyys hidastaa kulun miltei kävelyksi.

Kahdeksan raidan mittainen Palavan rakkauden aika -albumi on malliesimerkki loistavasti suunnitellusta levykokonaisuudesta, jossa menopalat ja suvannot rytmittävät toisiaan. Mikäli arvioitavaksi olisi saapunut vinyylilevy, olisi tuon faktan huomaaminen ollut vieläkin vaivattomampaa, kun sekä A- että B-puoli avataan ja suljetaan toimivin numeroin. Noihin kulmiin on valittu neljä sopivaa vetoa, Liisan ukkosmyrskyn saatellessa kappaleen hiljaisuuteen ja em. Hain sulkiessa taas koko kiekon nostattavissa viboissa. Palavan rakkauden aika ja Vain hetki oltiin ovat puolestaan sen luokan menoraitoja, että kyllähän puntit lepattavat.

Lisää suitsutusta on annettava soundipolitiikan yhteneväisyydestä ja harmonisuudesta. Kuten todettua, suurin osa aihepiiristä on hengeltään sinistä, mutta yhden tunnesektorin värit eivät silti hallitse kaikkea ja kaikkia. Etenkin sähkökitaran kaltaisesta vanhasta ketusta on löydetty retroisten sävyjen lisäksi myös jotain uutta ja erilaista. Tuota kaikkea ei tahdo aluksi edes huomata, peruspoprockin viedessä huomion, mutta pinnan alla tapahtuu lähes alati jotain jännää ja kiehtovaa. Tuotantopuolen miltei huomaamattomat palaset ja partikkelit tekevät ovelaa myyräntyötään, jonka ansiosta biisit vain kasvavat ja kehittyvät kuuntelukertojen karttuessa.

Lopputulemana on todettava, että kun ainuttakaan vikaa, virhettä tai haparointia ei löydy, niin täydet tähdet ovat ainoa vaihtoehto. Kyllähän tässä tulee pohdittua, että mitä jos Kristiina tekee ensi kiekosta vieläkin kovemman? No, tehkööt – sittenhän sitä vasta power poprockin seitsemännessä taivaassa oltaisiinkin. Ja sitä odotellessa voi luukuttaa Palavan rakkauden aikaa täydestä sydämestä.

Arvio Desibeli.netin sivuilla

Mika Roth

Rajatapauksia

Kristiina: Palavan rakkauden aika

Kristiina esittää ihanaa musiikkia. Kristiina on ainakin muodollisesti bändi, tai paremminkin duo. Sen muodostavat Kristiina Tuhkanen ja Joni Ekman. Tuhkanen tekee biisit, laulaa ja soittaa syntikkaa, Ekman soittaa kaiken muun. Keikoilla soittaa sitten ihan oikea bändi. En usko, että olisi väärin pitää Kristiinaa Tuhkasen sooloprojektinakaan, vaikka Ekmanin merkitystä etenkin upeana kitaristina ei voi vähätellä. Voisin kuvitella Ekmanin toimineen Tuhkaselle myös mentorina ja tuottajana. Voi asia olla päinvastoinkin, Tuhkanen pärjäisi myös omillaan. On kuitenkin fiksua pitää aisaparina Ekmanin kaltainen näkemyksellinen moniosaaja. Niin ne parhaat soololevyt syntyvät.

Tamara Luonto -vertauksilta ei Kristiinan suhteen tietenkään voi välttyä, koska Tuhkanen laulaa molemmissa. Kristiina on Tamara Luontoon verrattuna vähemmän garagerock ja enemmän pop, mutta yhtäläisyydet ovat ilmeiset. Sama energia, haikeus ja valtava innostus välittyy molemmista. Parhaiten tämä kuuluu ihanan vanhanaikaisella syntikkasoundilla varustetussa kappaleessa Aloe Vera. Ja aivan kuin Tamara Luonto, Kristiina on täysin ajatonta musiikkia.

Levy alkaa nimibiisillä ja olin myyty heti ensitahdeista. Ekmanin huikea kitarointi kruunaa muutenkin täydellisen popbiisin. Ekmanilta irtoaa niin helisevä pop kuin raju rock (Jalava, It boy). Saatekirjeessä Kristiina määritellään power popiksi, se on varmasti osuva termi. Tuhkanen on ensiluokkainen laulaja-lauluntekijä. Hänellä on oma kädenjälkensä, josta näkyy laaja musiikillinen sivistys ja osaaminen. Esimerkiksi Carpe diemissä on selkeitä Leevi & The Leavings -vaikutteita, ja levy myös päättyy selkeään kunnianosoitukseen Leavingsille: ”Elämää, elämää, elämää.” Vain hetki oltiin kumartaa ihastuttavasti Eppu Normaalille sanoituksillaan ja myös Ekmanin kitaralla.

Palavan rakkauden aika on malliesimerkki uuden kotimaisen rockmusiikin huikeasta laadusta. Olen sanonut tämän useasti ennenkin ja sanon taas: kotimainen rock on viimeisen vuosikymmenen elänyt samanlaista kukoistuiskautta kuin aikanaan Love Recordsin ja myöhemmin 80-luvun huikean suomirockin kasvun vuosina. Oli ilo olla musiikista innostunut teini-ikäinen 80-luvulla ja on ilo olla keski-ikäinen musiikista edelleen innostuva setä nyt, kun kotimaan marginaalissa on Kristiinan kaltaisia upeita musiikintekijöitä.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä ilmestyvä Palavan rakkauden aika on Humu Recordsin julkaisu. Humulla alkaa olla katalogissaan niin laaja kattaus erinomaisia artisteja ja levyjä (muun muassa Paha-Viitanen, Jonas and I, Bizzarro, Vehje, joku iiris, Ville Miettinen ja tietenkin Tamara Luonto), että siitä voidaan puhua kotimaisen indierockin isona nimenä. Kovin montaa musiikkilehteä ei tässä maassa taida enää ilmestyä, mutta onkohan joku niistä huomioinut yhtiön?

Jos haluat tehdä hetkeksi elämästäsi paremman, ota Kristiinan Palavan rakkauden aika kuunteluun. Se on puolen tunnen onnenhetki, eikä sellaisia ei voi elämässä liikaa olla.

Arvio Rajatapauksia-sivustolla

Mika Kähkönen