Kulttuuritoimitus 4.5/5

Faarao Pirttikangas on rakentanut jälleen uuden kiehtovan pyramidin – arviossa Kallorekilauluja

Shamanistisen suobluesin saarnamies Pekka ”Faarao” Pirttikangas on jälleen liikkeellä uuden kokoonpanon kanssa. Huohottavalla pyörteellä korpiromuiskelmää tarjoileva Faarao Pirttikangas & Kalloreki ei silti lähde merta edemmäs kalaan soittajien suhteen, sillä viritetyillä siivousvälineillä intergalaktista industrial-diskorokkia soittavasta Cleaning Womenistakin tuttu Timo Kinnunen istuu myös Pirttikankaan bluesrockyhtyeen Cosmo Jones Beat Machinen rumpalin pallilla. Kalloreki-miehistön täydentävät Konsta Eskelinen, Kusti Vuorinen ja Marko Niittymäki ovat hekin olleet osa Pirttikankaan Nubialaiset -kokoonpanoa.

Pirttikankaan savuisen rosoinen laulu ja soitossa leijuva vaaniskelevan pirullinen hypnoosi ovat vuosikymmenten saatossa kasvaneet tavaramerkiksi ja kansallisaarteeksi. Cosmojen kanssa väylä oli rokkaava blues, Astro Can Caravanin kanssa avaruustrippaileva jazz. Suomenkieliset yhtyeet ovat tuomarinurmiomaisesti luoneet nahkaansa ja kokoonpanoaan aina uuden tematiikkansa myötä.

Nyt on Kallorekilaulujen (Humu, 2025) aika. Tutun pirullisen suobluesvispauksen mausteina on runsaasti folkin hengittävyyttä ja välineitä balalaikasta banjoon, mutta tarpeen mukaan myös teknologista sykettä ja jopa beatboxausta. Tarinoissa kaikavat niin kansanperimästä tutut hiidenpadat, manat ja korvet kuin shamanistiset sienet ja savut, mutta myös Tesoma.

Korpiviidakon laki uhoaa erämaan lakeja vastaan syöksyen pyörteellä ja kulmikkaasti ujeltaen ja kolistellen. Pirttikankaan karhean pirullisessa laulussa myllerretään sammalilla, käydään suureen joukkiohon ja tyhmyys tiiviistyy. Saduista ja lauluista tutut kielikuvat lipuvat Varpaisjärven vihtahousun suusta viehättävästi.

Hiukan ilmavammin samaa pyörrettä haitaripyörteellä ja viulunvingutuksella valssaava Haihatus nostaa lyömiensä kilkutuksilla ja kolkutuksilla hymyn huulille.

Sitten päädytään Tesomalle riisutummin ja raukeammin hiippaillen. Yksitoista vuotta kemikaalitehtaan varjossa ei ole tehnyt kuninkaalle hyvää, vaan jäädyttänyt unelmat. Riehakas Vedä kalloreki etsii voiteita jalaksien parempaan liukuun ja riekkuu kuin viimeistä päivää kunnon vinguttelun ja hikitamppauksen tahtiin. Itämaisesti psykedeelinen Helvetin kattila hengittelee edellistä enemmän mutta kietoo rivakalla klenkkauksellaan sitäkin tiukemmin vaippaansa. Rohdot, sienet ja psilosybiinit värittävät matkaa. Viulun hurma on jälleen erinomainen.

Mananlausuntaa lasotetaan menemään Manan sanat -kappaleen keskittyneen huohottavassa laukassa. Instrumentaaliraita Poju nakuttelee ja näppäilee ihanan luisevasti. Salasieniseurassa kerrotaan luonnollisesti sienestyksestä, maistetaan malikkaa, tehdään sapuskaa rouskusta ja trippailaan kärpässienellä. Ilmaisutapa on vaihteeksi riisutun kuiskaileva, mutta vaihteeksi enemmän lempeä kuin pahaenteinen.

Kiivaasti puksuttava Vedin savut sisään on lähellä hukata hypnoosinsa pyörteen vauhdikkuuteen ja haettuun kakofoniaan. Rauhallinen Sirkka-aho sykkii metsässä meuhkaavan albumin päätökseen heleän autereisesti.

Faarao Pirttikankaan tuorein nahanluonti ei ole liian vaan juuri sopivan hapokas. Kalloreki-yhtye annostelee värikästä ja kokeellista metsäblueshypnoosiaan samaan aikaan sekä tuoreella otteella että vuosikymmenten kokemuksen patinalla.

Kulttuuritoimitus

Ilkka Valpasvuo

Desibeli.net 4/5

Faarao Pirttikangas on ahkera ja arvaamaton musiikintekijä, jonka tapa hyödyntää musiikin mahdollisuuksia yllättää kerran toisensa jälkeen. Edellisen kerran Faaraolta kuultiin enemmän musiikkia, kun kolme vuotta sitten Nubialaisten kanssa julkaistu Korpirojua-pitkäsoitto näytti kaapin paikan. Savolainen kiero voodoobluegrass ja suoblues puraisi kuitenkin mielestäni asteen myrkyllisemmin vuoden 2019 Syvä Sawo -albumilla. Missä lienee syy, mutta nyt kokoonpano on mennyt uusiksi.

Tuore bändi Kalloreki on osittain Nubialaiset-kokoonpanosta tuttua joukkoa ja niin multi-instrumentalisti Konsta Eskelinen kuin kielisoittimet hallitseva Marko Niittymäki ovat jo Faaraon tulissa aiemmin koeteltuja tekijöitä. Uusi avainhenkilö joukossa on multi-instrumentalisti Timo Kinnunen, joka on Pirttikankaalle tuttu Cosmo Jones Beat Machinen kautta. Lisäksi Kinnusen CV:stä löytyy Cleaning Women, joten tarvittavia meriittejä riittää Faaraon kelkan kyydissä viihtymiseen.

Uusi bändi on väistämättä aina myös uusi alku, jo pelkästään idean ja periaatteen tasolla. Levyllä hallitsee silti osin jo aiemmista tilanteista tuttu soundi, sillä eihän Faaraota nyt pois saa Pirttikankaasta. Päälinjat ovat tuttuja, mutta maustepuolella on tapahtunut paljon ja kaikenlaista. Rokkenrolli raikaa Vedä kalloreki -raidalla ja Kusti Vuorisen haitari pistää parastaan nuottiruuhkassa, joka rikkoo ns. rajoja – jälleen kerran ja kerrassaan komeasti.

Eskelisen kynästä irronnut Haihatus svengaa villisti, rikkomatta kuitenkaan nopeusrajoituksia ja tässä uudessa bluegrassahtavassa groovefolkjuhlassa tuoreen bändin voima mielestäni pääsee jyräämään hellän murskaavasti. Äänessä on monta soitinta, kurvejakin riittää, mutta silti paketti on selkeä ja johdonmukainen. Eikä kaiken sanomiseen mene edes neljää minuuttia. Instrumentaaliveto Poju mahtuu jopa kahteen minuuttiin ja edes avauksena kajahtava Korpiviidakon laki ei särje seiniä ympäriltään, vaan kaiken räminän ja kolistelun alla on riittävän tarkoin pohdittu kaava.

Kallorekilauluja on värikäs levy. Jopa niin värikäs, että ensimmäisillä kuuntelukierroksilla kokonaisuus tuntui hajoavan liian isolle alalle. Matka Salasieniseuran hipihiljaa sipsutellusta sienifolkista Helvetin kattilan puoliaasialaiseen diskanttihelkkeeseen on melkoinen, mutta tätä nykyä jo ymmärrettävä. Albumin sulkeva Sirkka-Aho ei oikein auennut alkuun, kun taustan konerytmi soundasi halvalta demolta ja kitaran säröisä tapailu vaikutti lähinnä ajan tappamiselta.

Näin jälkikäteen tuntuu uskomattomalta, että harkitsin jopa kahden tähden pottia, kun en vielä oivaltanut edessäni olevan teoksen kaikkia arvoja. Kallorekilauluja on sanan varsinaisessa merkityksessä kokonaisuus, joka on alun lievän kulttuurishokin jälkeen kuulostanut aina vain paremmalta. Bändin soundi on jätetty raa’aksi, kulmia ja reunoja ei ole viimeistelty, koska niitä ei ole haluttu hioa liikaa. Tai ainakaan liian näteiksi. Manan sanat tuikkaavat näin palleaan ilkeästi ja Tesomalle saa soutaa aikansa lampeaan edes taas, koska niin on haluttu tehdä.

Desibeli.net

Mika Roth

Rajatapauksia

Olen ainakin viisitoista vuotta elänyt syvällä kotimaisen indiemusiikin kuplassa, suuri syyllinen siihen on Pekka ”Faarao” Pirttikangas. Cosmo Jones Beat Machine. Astro Can Caravan. Kuhmalahden Nubialaiset. Kalpea Hevonen. Paha-Viitanen. Konsta, Kusti & Faarao. Faarao & Kaksipäinen Narttu. Talmud Beach. Ja mitä kaikkea muuta lienee. Faarao Pirttikangas on paitsi tuottelias, myös käsittämättömän lahjakas. Jossain toisessa maassa hän olisi jo miljonääri. Tai sitten ei. Kaikkein innovatiivisin musiikki tehdään aina marginaalissa ja marginaalissa Pirttikangas on toiminut aina. Marginaalissa ei rikastu.

Pirttikankaan tämänkertaisen bändin tai projektin nimi on Faarao Pirttikangas & Kalloreki, ja sen levy on nerokkaasti nimetty Kallorekilauluja. Nimessä yhdistyy kansanperinne ja kuolema. Bändissä soittavat jo aiemmista Faarao-yhteyksistä tutut Konsta Eskelinen, Kusti Vuorinen ja Timo Kinnunen, sekä minulle ennestään tuntematon Marko Niittymäki. Olin epäileväni uudesta levystä kuultuani. Olin epäileväinen vielä ensimmäisen hätäisen kuuntelun jälkeenkin. Tämä on jo kuultu? Sitten ajattelin, että nyt on vika minussa. Ei Pirttikangas taannu. Viskasin puhelimen sängyn alle ja keskityin kuuntelemaan. Oikeasti kuuntelemaan. Se kannatti.

Kalloreki tuo murinallaan Blind Willie Johnsonin mieleen tuovan Pirttikankaan katalogiin taas uusia nyansseja, vaikka toki vanhojakin. Musiikissa kuuluu Afrikka, kuuluu Intia (esimerkiksi järjettömään salametsästysvyyhteen kantaa ottava Korpiviidakon laki). Siinä on sekä uusrahvaanomaista jazzia (hitin aineksia sisältävä Haihatus) että hiipivän synkkää Tom Waits -jazzia (Tesomalle). Siinä on silkkaa hyvän olon haitari-rock’n’rollia (nurmiomainen Vedä kalloreki) ja siinä on taikasienibluesia (juhlallisiin korkeuksiin kohoava Salasieniseura ja kokeellisempi Vedin savut sisään). Helvetin kattila, Poju ja Manan sanat tuovat mukaan rytmikästä etnoilua ja funkia pirttikankaalaisittain. Sirkka-aho päättää levyn lempeän kauniisti.

Olen valmis nostamaan jälleen kerran kansiaan ja soundejaan myöten erinomaisen Kallorekilauluja-lp:n yhdeksi Pirttikankaan uran komeimmista tuotoksista. Se on paljon se. Jollain tapaa Kallorekilauluja onnistuu tiivistämään jotain oleellista Pirttikankaan hämmentävän monipuolisesta tuotannosta. Kallorekilauluja on asiaan perehtyneelle helppoa kuunneltavaa, ja vaikka siinä on paljon tuttuja elementtejä, se ei ole vanhan toistoa. Se ei radikaalisti muuta Pirttikankaan musiikillista olemusta, mutta välillä ehkä hieman vaikeakin musiikki on muokattu helposti omaksuttavaksi. Jos Faarao Pirttikangas ei jollekin vielä ole tuttu, Kallorekilauluja on hyvä tapa aloittaa matka rytmikkääseen ja helvetilliseen varpaisjärveläiseen maailmanmusiikkiin. Se matka kannattaa tehdä.

Rajatapauksia

Mika Kähkönen

Ilkka / Pohjalainen 4/5

Pekka ”Faarao” Pirttikankaan tuore kokoonpano samoilee niin sanotun korpiromuiskelmän karheilla mättäillä. Maanläheinen etnoilu patikoi sakeista ryteiköistä urbaaneihin maisemiin.

Orgaanisessa hiivinnässä maistuvat multaiset kerrokset, mikä pitää Kallorekilauluja-äänitteen mielenkiintoisena. Pirttikankaan mystiset sävellykset tihkuvat yllätyksiä, joten elämyksen hehku voi hyvin.

Juha Seitz