Arviot
Reviews

Jarkka Rissanen & Sons of The Desert - Hybrid Soul

Bluen News Finland (In Finnish)



Soundi (in Finnish)
Kaikesta ylimääräisestä riisuttua tunnelmointia – Jarkka Rissasen uusi albumi on vapaa turhasta hektisyydestä

Petri & Pettersson Brassin ja Finnforestin kaukaisista ajoista lähtien lukemattomista yhteyksistä tuttu kitaristi Jarkka Rissanen vietti viime vuonna tuplajuhlia. 60-vuotiaan muusikon levytysuran alkamisesta tuli kuluneeksi 40 vuotta ja juhlan kunniaksi ilmestyi Jarkka Rissanen Tonal Box Trion The 20th Century Box.

Uusimmalla levyllään Rissanen palauttaa ääneen Sons Of The Desert -kokoonpanonsa. Kokonaan uuden ja Tone Hut -albumilla (2007) kuultua kiinteämmän miehistön kanssa tehty Hybrid Soul on odotetun juureva kokoelma instrumentaalista tunnelmointia. Biisien bluesiseen perustaan sekoittuu luontevasti niin reggaepitoisia kuin funkahtaviakin aineksia. Rauhallisilla ja rauhoittavilla tempoilla etenevät raidat soivat kauttaaltaan kaikesta ylimääräisestä riisuttuina. Pieteettisen vintage sointi on totaalisen vapaa aikaamme riivaavasta hektisyydestä.

Hybrid Soulin kappaleet ovat kuin kehyksiä, joiden sisään Jarkka Rissanen ja Sons Of The Desert maalaavat tyylitajuisia maisemiaan. Vakaasti harkittuihin äänikuviin mahtuu niin Hipstonin skan ja reggaen makuisesti siestaista keinuntaa kuin Safari Beatin imuista bassokuviota, joka vie ajatukset keskelle The Doorsin Riders On The Stormia.

http://www.soundi.fi/levyarviot/kaikesta-ylimaaraisesta-riisuttua-tunnelmointia-jarkka-rissasen-uusi-albumi-vapaa-turhasta-hektisyydesta/

Petri Ojala

http://www.blues-finland.com (in Finnish)
Autiomaan pojat sanovat sen sävelin

Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert todistaa instrumentaalilevyllään “Hybrid Soul”, ettei tanssittavuus ole lyriikoista kiinni.

Erilaisissa kitaristilistauksissa muistetaan harvemmin mainita Jarkka Rissasta. Siitä huolimatta hän on alansa huippuja tässä maassa, miksipä ei laajemmaltikin. Rissanen on perusvarma soittaja, joka hoitaa hommansa turhia kukkoilematta. Hän hoitaa sen hyvin.

Albumi "Hybrid Soul" esittelee instrumentaalisesti operoivan kokoonpanon Jarkka Rissanen & Sons Of The Desert. Takanojaisen rennosti, mutta jämptisti groovaavan komppiryhmän muodostavat rumpali Esa Kärki ja basisti Tatu Back. Lyömäsoittaja Marko Salmela pistäytyy täydentämässä kudosta. Rissasen kanssa erilaisia kitaroita ja niihin verrattavia (sekä tyystin niistä eroavia) instrumentteja soittaa Markus Väisänen. Ties miten kitarointivastuu on jaettu, mutta kautta levyn kuullaan runsaasti toistensa lomaan saumattomasti soljuvaa soittoa. Erilaisten soundien ja tunnelmien vietäväksi on helppo heittäytyä.

Levyn kymmenestä kappaleesta seitsemän on Rissasen kirjoittamia. Lopuista hän on tehnyt kaksi yhdessä Väisäsen kanssa. Yksi on kreditoitu koko bändille. Musisointi versoaa selkeimmin bluesista ja rhythm & bluesista. Latvukset kuitenkin kohoavat korkealle. Poikkeuksetta päädytään etäälle 12-tahtisesta perusjyystöstä. Tututkin elementit saavat sopivassa suhteessa mausteekseen yllättäviä aineksia. Kekseliäisyys ja tyylitaju ovat yhtä lailla käytössä koko ajan. Instrumentaalimusiikin saralla Laika & The Cosmonauts on aikoinaan asettanut riman korkealle. Sen yli ei pienin ponnistuksin päästä, mutta niinpä vain Autiomaan pojat menevät niin että heilahtaa. Levy kestää toistoa, ja kuulijan mielenkiinto säilyy. Rima ei edes heilu.

Tarkasti hahmoteltujen teemojen päälle ja oheen tarjotaan runsaasti improvisaatiota. Kitarointi liukuu knopflermaisesta maalailusta rotevaotteiseen rokkiin. Voimasuhteet eivät kuitenkaan missään vaiheessa keikahda niin päin, että soolot nousisivat itsetarkoitukseksi. Kokonaisuuden ja sävellysten ehdoilla edetään.

Kappaleiden nimet ovat mainioita ja kuvaaviakin. Esimerkiksi avausraidat ”Hipston” ja ”Miss Gumbo” tarjoavat juuri niin notkeata menoa kuin otsikot antavat ymmärtää. ”Safari Beat” kuulostaa siltä kuin viidakkoseikkailulle olisi joku salainen asiamieskin ujuttautunut. ”Detroit Blues” sisältää astetta rouheampaa ja krominmakuisempaa kitarointia. Sen feidattu loppu harmistuttaa; Rissasen slide kun ei kuulostaisi olevan vielä aikeissakaan pysähtyä, kun kappale jo hiljennetään.

Bändin yhdessä kirjoittama ”The Fly” seuraa ilmeisen sekopäisen kärpäsen lentoa hädin tuskin kaksi minuuttia. Kokemus vertautuu kotimaan sisäiseen lentoon isolla matkustajakoneella. Hyvä jos ehditään saavuttaa matkakorkeus ennen kuin pitääkin jo aloittaa laskeutuminen. Verkkaisemmin etenevä ”Slow” ei luiskahda slovariksi sekään. Ainoastaan ote on viipyilevämpi. Rauhallisimmat hetket tarjoaa oikeasti kaunis, soulahtava balladi ”Big Water”.

Erilaisten kitaroiden sointia lavennetaan monipuoleisen ja ehdottoman tyylitajuisen efektoinnin lisäksi Rhodes-pianolla ja sähköharmoonilla. Mainiota lisäväriä rytmiikkaan tuovat Marko Salmelan ansiokkaat perkussiot. Kuopiossa äänitetyn levyn on miksannut Janne Haavisto. Tyylinmukaisesti lempein, mutta tarpeeksi erottelevin ja toisiaan vastakohtina täydentävin soundein.

Instrumentaalisuus saattaa joidenkin mielessä asettaa omat rajoituksensa. Älkää kuitenkaan antako lauluttomuuden jarruttaa tutustumistanne tähän oivalliseen ryhmään! Teksasilainen surf-kitaristi Teisco Del Rey muisteli joskus humalaisen naisfanin tokaisseen hänelle keikalla "play something with words, so I can dance to it". ”Hybrid Soul” todistaa jo vasemman jalan alle menevillä ensitahdeillaan jälleen kerran sen, että lyriikoiden puutteeseen ei tanssittavuus kaadu.

http://www.blues-finland.com/articles/jarkka_rissanen_sons_of_desert_hybrid_soul.html

MARKO AHO

Riffi (in Finnish)
Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Mielentilamusiikki luo tiheitä tunnelmia ja maalaa eläväisiä mielikuvia.

Instrumentaalimusiikki tuppaa olemaan usein itsetarkoituksellista soittotaidoilla pullistelua. Nyt ei ole, soittimet kyllä hallitaan suvereenisti, mutta pääosassa ovat mainiot sävellykset, joiden melodialinjat piirretään rennolla varmuudella. Samalla, kun kompit kootaan sävykkäästi ja dynaamisesti.

Kappaleet ovat enimmäkseen Jarkka Rissasen sävelkynästä, mutta muutama osuus on merkattu myös toista kitaraa soittavalle Markus Väisäselle ja Sons of the Desert -ryhmälle kokonaisuudessaan.

Kitaravetoiseksi musiikiksi levy on poikkeuksellisen moni-ilmeinen. Särökitaralle löytyy ainakin tusina tai pari toisistaan poikkeavaa ilmiasua lempeästi rosahtavasta ja miltei puhtaasta aina viiltäviksi sälöiksi sirpaloituvaan lasiin saakka. Todella rujo ja repaleinenkin soundi puhuttelee kauneudellaan, kun se tarjotaan oikein ottein ja sopivasssa kontekstissa.

Osansa melodialinjojen sävykkyydestä juontuu kerroksellisuudesta – yhdellä ainokaisella raidalla ei koeteta tehdä kaiken aikaa koko vaikutusta vaan juttuja rakennetaan useammalla samanaikaisella kitaralla ja soundilla joko unisonossa tai stemmoissa – tai sitten keskeneään juttelevin vuorosanoin.

Ja millaista onkaan kitaran soitto sitten, kun kielet hyppysten alla ovat todella taipuisia – tällä levyllä ei vain venytetä, vibrata tai kammeta kevättutkinnon läpäisyyn tähtäävästi, vaan nuljutetaan, muljutetaan ja luisuillaan juuri niin törkeän laveasti tai tiukassa hahlossa pysytellen kuin tilanne vaatii ja pokka antaa myöten. Niin sormin soittaen kuin putkellakin liu’utellen.

Komeasti oman paikkansa ottaa intensiivisiä kuvioita veivaava Tatu Backin basso, jonka tummaan soundiin Esa Kärjen ride-symbaalin hypnoottinen kipunointi sekä virvelin ghostien ja hihatin tikutukset antavat oivan vastaparin. Rumpusoundit ovat levyn ilmeeseen sopivasti luomunpuoleiset, vaikka lähimikeillä pääosin taidetaankin operoida. Ja bassari – se on valtavan iso.

Erilaisten kitaroiden sointia lavennetaan monipuoleisen ja ehdottoman tyylitajuisen efektoinnin lisäksi Rhodes-pianolla ja sähköharmoonilla. Mainiota lisäväriä rytmiikkaan tuovat Marko Salmelan ansiokkaat perkussiot. Kuopiossa äänitetyn levyn on miksannut Janne Haavisto. Tyylinmukaisesti lempein, mutta tarpeeksi erottelevin ja toisiaan vastakohtina täydentävin soundein.

Hybrid Soul kantaa kuulijan matkalle, jossa maisemat vaihtuvat kuin Amerikan poikki ajettaessa. Näkyy vuoriston reunustamia tasankoja, kohdataan niiden poikki verkkaan virtaavia jokia, hiekka-aavikon karuutta ja metsän vehreyttä. Eläväistä ja vahvaa jälkeä.

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert ”Hybrid Soul” (Humu Records, 2017)

http://www.riffi.fi/artikkelit/levyarviot/jarkka-rissanen-sons-desert-hybrid-soul

Lauri Paloposki

Zicazic (in French)
Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Sexagénaire toujours aussi fringant, Jarkka Rissanen est un des maitres de la guitare slide en Scandinavie qui a accompagné à la scène et en studio les plus grands artiste de sa Finlande natale et après un enregistrement réalisé en 2016 avec son nouveau groupe, Sons Of The Desert, le revoilà cette année avec un véritable album de dix titres, son cinquième en solo, dans lequel il propose exclusivement des compositions qui évoluent entre rhythm’n’blues, rock progressif et folk ethnique. Accompagné de Markus Vaïsänen à la guitare, Tatu Back à la basse et Esa Kärki à la batterie, Jarkka Rissanen n’hésite pas à poser de temps à autres la guitare pour attraper un Fender Rhodes ou un harmonium et c’est en parfaite harmonie qu’il fait le travail nécessaire pur nous maintenir en haleine tout au long d’un album instrumental qui ne souffre d’aucune longueur, bien au contraire. Quelques liaisons un peu théâtrales, un sens particulièrement bien pensé du break et de la transition, c’est en y mettant non seulement l’art mais aussi la manière que les Finlandais tracent un chemin qu’ils n’ont plus qu’à recouvrir de leur musique que l’on pourrait taxer de blues décomplexé ou encore expérimental, des compositions qui dépassent sans aucune arrière-pensée les douze mesures pour s’offrir des détails méticuleusement choisis et tirer vers le haut des pièces originales comme « Miss Gumbo », « Safari Beat », « Big Water », « Detroit Blues » ou encore « The Stone ». Difficile de résister à ces riffs de guitare dessinés au fusain, à ces esquisses de phrases musicales qui nous invitent à imaginer une suite … Et le mieux, c’est que plus on y retourne, plus on en découvre à chaque nouvelle écoute. Un album à recommander aux mélomanes avertis mais aussi à ceux qui souhaitent le devenir un jour !

http://www.zicazic.com/zicazine/index.php?option=content&task=view&id=14044

Ecrit par Fred Delforge

The Wilhelmsens (Norway)
JOVERBEVISENDE BLÅ RUSTØRKENSAFARI

https://thewilhelmsens.com/overbevisende-bla-orkensafari/

Google translate (In Finnish)

Ruosteensininen aavikkosafari

Jos Suomessa löytyy aavikkoa, matkaan sinne. Siellä kitaroilla on oma sielua puhutteleva kielensä. Kieli, joka kukoistaa äärettömässä tilassaan yhdessä ehkäpä yhden Skandinavian hienoimman rytmiryhmän kanssa – ja tämä rytmiryhmä kuulostaa isolta, vaikka se pitää sisällään vain kaksi miestä. Kaksi miestä, jotka kannattelevat maestro Jarkka Rissasta ja hänen ihastuttavaa naapuria, Markus Väisästä.

Yhtyeen musiikkia voisi kuvalla yhdistelmäksi, jossa kaahataan polkupyörällä jyrkkää pölyistä alamäkeä ja toisaalta istutaan nautiskelemassa kiireettömästi hyvässä asennossa viski kädessä ja hyvä sikari toisessa. Välillä pinnalla on vain toinen näistä tunteista, mutta useammin kuin monta kertaa, nämä kaksi kuvausta sekoittuvat täydellisesti yhteen tarjoten sellaisen musiikillisen nirvanan, että allekirjoittaneen on sitä mahdoton vastustaa, saati koittaa kuvailla. Täytyy myöntää, että en ennättänyt edes epäillä albumia, sillä se tempaisi minut mukaansa jo kun vasta raotin vähän porttia. Pidän siitä niin paljon, että edes koeta löytää kritisoitavaa. Yritän parhaani mukaan kertoa albumista, mutta ennen kuin jatkat lukemista, kehotan laittamaan Hybrid Soulin soimaan ja antautumaan sen vietäväksi.

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert on suomalainen kvartetti, joka koostuu kerrassaan loistavista muusikoista. Lyhyesti: Jarkka Rissanen ja Markus Väisänen kitaroissa, Tatu Back bassossa ja Esa Kärki Rummuissa. Kolmella kappaleella (2, 4 ja 9) kuullaan myös Marko Salmelaa perkussioissa. Yhdessä he luovat yhtyeen taianomaisen kemian. Taikuus alkaa albumin ensimmäisestä henkäyksestä ja kestää aivan viimeiseen huokaukseen saakka. Yksinkertaista, eikö? Albumi koostuu instrumentaalikappaleista, jotka ovat Rissasen omia ja universaalisti puhuttelevia. Jos mies olisi laulanut suomeksi, olisin epäilemättä käynyt suomenkielen peruskurssin, mutta onneksi levyllä laulajana toimivat ”vain” kitarat. Tätä kieltä ymmärrän. Se on kieltä, jota on mahdoton väärinymmärtää ja jolle vain täytyy avata itsensä.

Viime päivinä olen useasti löytänyt itseni Sons of the Dersertin siipien suojista, tai oikeastaan siiviltä, ja olemme matkanneet monissa musiikillisissa maisemissa, jotka ryhmä on piirtänyt selkeiksi ja sulaviksi. Olemme kulkeneet läpi lukuisten musiikkigenrejen kuten jazzin, bluesin, rockin ja muiden perinteisten tyylien. Tämän mahdollistaa yhtyeen omaperäinen ilmaisu, jos kohta ei voi sanoa etteikö olisi kuullut näitä elementtejä aiemmin. Albumia kuunnellessani saatan muutaman sekunnin tuntea The Shadows fiiliksiä ihollani ja pian tuntuu kun olisi astunut baariin esimerkiksi John Scotfieldin tai jonkun samaa kaliiberia olevan tyypin kanssa. Oikeastaan on varsin turha koettaa löytää vertailukohtia, sillä tämä albumi on seitsemän ruokalajin ateria.

Albumin ensimmäinen kappale ‘Hipston’ saa ajantajun lähes katoamaan ja välittömästi ymmärtää, että käsillä on laadukkaasti tuotettu albumi. Kitarasoundit tekevät vaikutuksen ja niitä maustetaan jollain jonka täytyy olla sähköharmoni. Alkuun kuulijaa houkutellaan hitaasti musiikillisten yksityiskohtien kaikkeuteen, pienin tyylikkäin melodioin, joissa tietty melankolisuus sekoittuu hyvän olon tunteeseen. Tuntuu kotoisalta olla tämän musiikin ympäröimänä. Aivan kuin se silittelisi ihoa vain murtautuakseen ennen pitkään läpi, suoraan sisimpään. Seuraava kappale on ”Miss Gumbo”, vähän edellistä nopeampi. Kappale vaikuttaa alkuun huolettomalta, kunnes yhtäkkiä kaikki aukeaa kitarasoundiin, joka vie kuulijan melankolisen melodraaman keskelle. Niin kaunista ja niin tiukkaa, että suu repeää laajaan virneeseen, virneeseen, joka muuttuu kokoajan eläimellisemmäksi.

”The Fly” miettii hetken, ennen kuin tutut ilmaisuvoimaiset kitarat alkavat laulaa. Jostain syystä näen mielessäni Tom Waitsin pukeutuneena helvetin kärpäseksi ja pelkästään se saa rakastamaan tätä kappaletta. Seuraavana vuoron saavarmoin askelin etenevä ”Safari Beat”, joka vie meidät suomalaiseen maalaismaisemaan ikiaikaisen bluesin ja vanhojen unohdettujen rock vibojen kautta. Bassolinjat ovat täydellisessä balanssissa herkkien rumpujen kanssa ja tästä muodostuu tila, jossa kitaroilla on väkisin hauskaa. ”Safari Beatillä” Jarkka on omassa elementissään, hänen tarjoillessaan kuulijalle pieniä ihastuttavia piruetteja ja älykkäitä melodioita. Coolimpi kuin tämä ei olisi enää tästä maailmasta. Hallelujaa!

Seuraavaksi taas viileää soitantaa. Tällä kertaa rullataan ehkäpä jonnekin 70-luvun fuusiojazzin kitaramaailmaan. ”Slow” on hauras ja erittäin kaunis, mutta samaan aikaan tarpeeksi itsevarma murtautumaan kuulijan sydämeen. Soolot ovat niin sydäntä särkeviä, että ne melkein itkevät. Herran jumala miten kaunista. “Big Water” vie hitaaseen bluesiin, johon on helppo hukuttautua. Ehkä purjehdin jollain Suomen lukuisista järvistä tai suljen vain silmäni löytääkseni sieluni suuren vesistön. Suurimmaksi osaksi läsnä on hiljaisuus, mutta välillä havahtuu pienien tai vähän isompien kivien läiskähdyksiin. Kappaleessa on tilaa improvisoinnille, ja se etenee kuin pienet aallot järven yli.

"Uptown Rock" on ehkä hieman kevyempi ja vähän ”Miss Gumbon” kaltainen ainakin jos puhutaan poljennosta. Leikkisiä pieniä melodioita, jotka tanssivat keskenään jatkuvasti muuttuvissa asuissaan. Käsittääkseni soundissa käytetään monia mielenkiitoisia pedaaleja ja efektejä. Seuraavaksi ”Detroit Blues” iskee oikealla hetkellä suhteessa edellisiin kappaleisiin. Groove on niin paksua, että hiukset kampautuvat taakse itsestään. On kuin Jarkka yrittäisi herättää John Lee Hookerin vanhan moottorikaupungin kaduille ja nykyisyyteen. Ehkäpä kappale on levyn kohokohta, vaikka sellaista on vaikea nostaa esiin näin monipuoliselta levyltä..

Loppusuoralla ”The Stone” ottaa ohjat ja rauhoittaa tunnelmaa. Kappaleessa on kaipuuta ja ehkäpä jotain paluumatkoille tyypillistä nostalgian tunnetta. Ehkäpä ”The Stone” on kivi sydämessä, joka lopulta saa laulaa bluesinsa? Joka tapauksessa kappale on uskomattoman kaunis. Kitarat hääriivät taustalla tasaisesti ja kaikki pienet yksityiskohdat nostavat jatkuvasti mielenkiintoa. Hybrid Soul päättyy eleganttiin ”Beaty Boxiin”. Tämä on musiikkia, joka tunkeutuu syvälle minuun ja paljastaa minusta enemmän kuin tahtoisin paljastaa. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Tämä vain on täyttä laatua.

Hybrit Soul – kovalla soitettavaksi.

Ole Morten Wilhelmsen

Desibeli.net 4/5 (in Finnish)
Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Nykyään tulee törmättyä enää harvakseltaan musiikkiin, josta ei useammankaan kuuntelukerran jälkeen osaa oikein sanoa, että mitä tyylilajia ja ideastoa se edustaa. Viime vuonna levyllisen blues- ja gospeltulkintoja levyttänyt Rissanen tarjoaa kuulijoille nyt nipun omia kappaleitaan. Rissanen on saanut taakseen uuden trion, ja Sons of the Desert verevän soiton avulla on syntynyt kiekollinen – niin, mitä?

Hybrid Soul -albumin sielua on vaikea purkaa sanoiksi, mutta rakennelman peruskivi on eittämättä blues rockin vankasta kalliosta lohkottu. Rissanen ymmärtää selvästi bluesin suurten kitaristien perinnön päälle, mutta kypsään 60-vuoden ikään myöhemmin tänä vuonna yltävä herrasmies ei kopioi toisten tyyliä tai tekemisiä, vaan on luonut aivan omanlaisensa sekoituksen. Hybrid Soulin sielunsäikeissä helisevät popin perintö, progen kurvikkuus, soulin kaipuu ja 60-luvun r’n’b – joka oli siis jotain aivan muuta, kuin se listakura jota näinä päivinä myydään r’n’b -nimikkeen alla.

Instrumentaalikappaleet virtaavat orgaanisena kokonaisuutena, kuin mystinen rekkakaravaani jossain kesyttömän lännen öisillä preerioilla. Sanattomuus antaa biiseille elokuvamaisia ulottuvuuksia, jolloin Safari Beat voi sykkiä vuorollaan sateen värittämän savannin yllä, tai vaikka iltaruskossa kylpevän pilvenpiirtäjäkaupungin taustana. Vapaus ja rajattomuus ovatkin Rissasen vahvuuksia, ja vaikka bändinä toimii ”vain” trio, saa nelikko luotua hämmentävän määrän variaatioita aiheistaan.

http://www.desibeli.net/arvostelu/7117

Mika Roth

Aamulehti 4/5 (in Finnish)
Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Jarkka Rissanen ja Sons of the Desert -yhtye ovat matkalla ei-mihinkään. Hybrid Soulin bluesista lähtevä poljento sivuaa progea ja jopa piirpaukemaista lähestymistä etnoon. Kokeneiden soittajien erikoisen tarkassa jammailussa on outoa voimaa. Vaikka Hybrid Soulista ei todellakaan saa kiinni, se hiipii salakavalasti liki ja puristaa syvältä sielusta.

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/satellite-storiesin-uudelta-albumilta-kuulee-halun-paasta-kauas-ja-kasvaa-suureksi-200160178/

Markku Makkonen

Savon Sanomat 4/5 23.5.2017 (in Finnish)
Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

Arvio: 4/5 tähteä.

Jarkka Rissanen on pitkän linjan kitaristi. Hän aloitteli uraansa 1970-luvulla Petri & Pettersson Brassin riveissä sekä progeyhtye Finnforestissa. Sittemmin mies on totuttu näkemään muun muassa Eero Raittisen ja Pepe Ahlqvistin taustalla. Sooloura nytkähti käyntiin vuonna 2005 Tonal Snacks -albumin myötä.

Tuore instrumentaalilevy Hybrid Soul on nimensä mukaisesti oivallinen yhdistelmä erilaisia musiikkityylejä. Rissasen soitossa on reilu annos roots-musiikin sielukkuutta, mutta levyn sävellyksissä hän poikkeaa rohkeasti jazzin, loungen, monenkirjavan maailmanmusiikin ja jopa progen puolelle.

Rumpali Esa Kärjen, basisti Tatu Backin ja kitaristi Markus Väisäsen muodostama Sons of Desert soittaa miellyttävän taloudellisesti jättäen tilaa maestron kitaroinnille, joka on läpi levyn mielikuvituksellista.

Rissasen soiton pohja on tälläkin levyllä bluesissa, mutta hän osaa kuorruttaa sitä monilla mausteilla. Albumin päättävä Beauty Box tuo mieleen edesmenneen Grateful Dead -nokkamies Jerry Garcian persoonallisen tyylittelyn.

http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/levyt/Jarkka-Rissanen-Sons-of-Desert-Hybrid-Soul/990021

Mikko Siltanen

Rootstime
Jarkka Rissanen & Sons of Desert: Hybrid Soul

In Dutch

Helemaal “out of the blue”, dropte de postbode een paar weken geleden deze CD op onze deurmat en de wenkbrauwen gingen hier flink de hoogte in: “Humu Records”? Nooit van gehoord. Jarkka Rissanen? Dito…en dus moesten we de digitale snelweg op, om daar te kunnen uitvissen dat deze zestigjarige Finse gitarist al een decennium of drie in de muziek actief is en in Finland een meer dan middelmatige status van bekendheid geniet.

Het is duidelijk dat de man én zijn Desert Soms -dat zijn medegitarist Markus Vaisanen en ritmesectie Esa Kärki (drums) en Tatu Back (bas) en heel af en toe Marko Salmela (percussie)- met de release van deze “Hybrid Soul” een poging willen ondernemen om wat bekendheid te verwerven in de rest van Europa, getuige ondermeer het uitsturen van promo-cd’s naar magazines als het onze.

De plaat bevat een kleine drie kwartier loser instrumentale, door gitaren aangedreven, zelfgeschreven muziekjes, tien in totaal, die uit tal van muzikale vaatjes tappen, maar steevast een flinke knipoog inhouden naar enkele van de grote voorbeelden uit de Angelsaksische gitaarwereld. Aan het hoofd van dat pelotonnetje voorbeelden, zien we zeker Jeff Beck rijden: ook hij doorzwom vele wateren, maar bleef altijd een herkenbare toon en aanpak houden, of hij nu de regelrechte rocktoer op ging, dan wel in de pop dreigde terecht te komen of gewoon opereerde in zijn meest vertrouwde idioom, de blues.

Dat lijkt me ook het geval te zijn met Rissanen, waarvan ik vooraf kan poneren dat hij een hele goeie gitarist is: hij is technisch duidelijk sterk onderlegd en hij is daarbij ook een goeie muzikant, waarmee ik bedoel dat hij de gitaar kan laten spreken en de techniek kan aanpassen in functie van de sfeer, die door dit of geen nummer vereist wordt.

Over de begeleiders kan ik kort zijn: degelijk, sober, nooit opdringerig en duidelijk “ten dienste van de chef”. De verschillende songs geven ook aan dat de componist Rissanen niet al te beperkt is in zijn ambities: hij verkent verschillende van de richtingen en uithoeken van de gitaar en neemt je mee in de richting van de ska en de reggae in het vals-lome openende”Hipston” -herken ik in die titel iets dat naar “Kingston” verwijst?-, New Orleans komt vervolgens aan de beurt met het vettige, zompige “Miss Gumbo”, en dan is het tijd voor wat psychedelica en prog rock met “The Fly” en” Safari Beat”.

Veel toepasselijker dan “Slow” kon een licht jazzy nummer niet getiteld zijn, al doet “Big Water”, met zijn “Twin Peaks-meets-Morricone”-aanpak zijn best om nóg trager te klinken. In “Uptown Rock” klinkt de gitaar inderdaad heel uptown funky en de absolute treffer van de plaat, “Detroit Blues”, houdt volle vier minuten lang elk greintje van de aandacht vast, vanwege de werkelijk spannende, aan jazzrock verwante opbouw, waarin toch ook een spatje funk verborgen zit.

De plaatsing van “The Stone” vlak daarna is een beetje een tegenvaller: het minste nummer van de plaat vlak na het sterkste zetten….misschien is het niet zo’n goed idee, al wordt dat euvel goeddeels verholpen door afsluiter “Beauty Box”, dat alweer flink wat jazzy accenten onder de leden heeft. Al met al een leuke, gevarieerde plaat voor gitaarliefhebbers en zeker een aangename kennismaking met het studiowerk van deze Finnen. Ik vraag me wel af hoe dit live overkomt. Kunnen we dat misschien eens uitproberen?

Google "translation" (in English)

All the way out of the blue, the postman dropped this CD a few weeks ago on our door mat and the eyebrows went high in this way: "Humu Records"? Never heard of it. Jarkka Rissanen? Dito ... and so we had to use the digital highway to assure that this sixty-year-old Finnish guitar player has been active in the music for a decade or three and has a more than mediocre status in Finland.

It is clear that the man and his Desert Soms-his co-guitarist Markus Vaisanen and the rhythm section Esa Kärki (drums) and Tatu Back (bass) and every now and then Marko Salmela (percussion) - with the release of this Hybrid Soul Trying to gain some familiarity in the rest of Europe, witnessing, among other things, sending promo CDs to magazines like ours.

The record contains a small three-quarter loser instrumental, guitar-driven, self-written music, ten in total, plunging out of numerous musical dishes, but keeping a close eye on some of the great examples from the Anglo-Saxon guitar world. At the head of those peloton examples, we certainly see Jeff Beck driving: he swam through many waters, but always kept a recognizable tone and approach, whether he was going to go on the rainy rock tour or threatening to pop Just operating in his most trusted idiom, the blues.

That seems to me to be the case with Rissanen, whom I can imagine in advance that he is a very good guitarist: he is technically well-educated and he is also a good musician, meaning that he can speak the guitar and The technique can be customized according to the atmosphere required by this or no number.

I can be short about the supervisors: true, sober, never pushy and clear "at the service of the boss". The different songs also indicate that the composer Rissanen is not too limited in his ambitions: he explores several of the guitar's directions and directions and takes you towards the ska and reggae in the false lion opening " Hipston "- do I mention something that refers to" Kingston "in that title? - New Orleans then comes with the greasy, silly" Miss Gumbo ", and then it's time for some psychedelics and prog rock with" The Fly "A" Safari Beat ".

Much more appropriate than "Slow", a light jazzy song could not be titled, although doing "Big Water", with its Twin Peaks-Meet-Morricone approach, it's best to sound even slower. In "Uptown Rock", the guitar really sounds very uptown funky and the absolute hit of the album, "Detroit Blues", captures full attention every four minutes, because of the really exciting jazzrock-related structure, in which A splash of funk is hidden.

The placement of "The Stone" shortly thereafter is a bit of a disappointment: the slightest number of the plate right after the strongest .... Maybe it's not a good idea, even though that euvel is remedied by closing the "Beauty Box" , Which has a lot of jazzy accents among the members. All in all, a nice, varied album for guitar enthusiasts and certainly a pleasant introduction to the studios of these Finns. I wonder how this comes true. Can we try it out?

http://www.rootstime.be/index.html?http://www.rootstime.be/CD%20REVIEUW/2017/MEI1/CD95.html Dani Heyvaert

Blues Magazine (Holland) (In Dutch) 18.5.2017
Recensie: Jarkka Rissanen & The Sons Of The Desert – Hybrid Soul
Format: CD / Label: Humu Records
Releasedatum: 26 mei 2017

Met instrumentale cd’s weet je het nooit wat gaat het brengen, is het een egotripper die zijn totale kunnen weergeeft, of is het een samenspel tussen de individuele muzikanten. Jarkka Rissanen kiest hier voor het laatste. De 60-jarig Finse gitarist loopt al heel wat jaren mee in het blues-roots circuit. Met zijn Tonal Box Trio toerde hij de wereld rond. Het bijzonder aan dit trio is dat de bastonen worden verzorgt door een bass tuba. Op deze cd wordt Jarkka Rissanen vergezeld door The Sons Of The Desert: Markus Väisänen (guitar), Tatu Back (bass guitar), Esa Kärki (drums) en Marko Salmela (conga’s, percussie).

Het is laidback muziek voor op de achtergrond, lekkere muziek als je thuis aan het klussen of koken bent. Niet een cd waarvan je op het puntje van je stoel gaat zitten. Dat is vaak met instrumentale cd’s, er zijn er maar weinig die van begint tot het eind weten te boeien. De enige de mij zo te binnen schiet is ‘Surfing With The Aliens’ van Joe Sartriani.

Jarkka Rissanen en The Sons Of The Desert brengen hier een tiental nummers in dezelfde trant, laidback nummers die je zo tegen elkaar kunt inwisselen. Het vierde nummer Safari Beat brengt een ander geluid. Gedreven door een lekker basloopje en aangevuld met conga’s, blijft het gitaarspel toch in de trend van de gehele cd. Detroit Blues is de eerste single (volgens Youtube). Het is wel een van de betere, lees stevigere nummers van deze cd.

Het is niet een cd waarvoor je het publiek op de banken krijgt. De cd hoes is een mooi staaltje art-werk. Een album voor de echte liefhebbers.

https://www.bluesmagazine.nl/recensie-jarkka-rissanen-the-sons-of-the-desert-hybrid-soul/

Jos Verhagen

Rajatapauksia (In Finnish) 13.5.2017
Jarkka Rissanen & Sons of The Desert - Hybrid Soul

Alussa oli rytmi. Alkukantainen rytmi. Kalikka ja ontto puunrunko, shamaani ja noitarumpu. Sitten meni muutama kymmenentuhatta vuotta, rytmi kiersi maailmaa. Löysi tiensä Pohjois-Savoon. Nyt Pohjois-Savosta on tullut Suomen Louisiana, Kuopiosta ja sen lähiympäristöstä Suomen New Orleans. Lähinnä Pekka Pirttikankaan ansiosta. Mutta Suomen Louisianasta ponnistaa myös Jarkka Rissanen & Sons of the Desert.

Stan Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvan nimi oli The sons of the desert. Se oli suomennettu nerokkaasti nimellä Päivänpaisteisia pässinpäitä. Väärnin pappilan isännällä, Jarkka Rissasella, ei liene mitään tekemistä Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa. Rytmin kanssa on. Paljon. Sons of the Desert on silti hauska nimi bändille.

Rissanen on tuottelias. Hänen CV:nsä vetää hiljaiseksi. Nyt ilmestyvä levy, Humu Recordsin julkaisema Hybrid soul, on jo toinen tänä vuonna ilmestynyt albumi, jossa hänellä on rooli. Edellinen oli Detour 33:n debyytti-cd Tamed by fear. Humun julkaisema sekin, sekin instrumentaalimusiikkia. Detour 33:n Markus Väisänen soittaa Sons of the Desertissä, joten yhteys orkestereiden välillä on ilmeinen.

Siinä missä Tamed by fear on elokuvallista, maalailevaa musiikkia, vaihtelevat Hybrid soulin tunnelmat New Orleansin ja Jamaikan tanssirytmeistä hypnoottiseen huumemusaan, hämyiseen progeiluun. Instrumentaalimusiikkia parhaimmillaan molemmat. Luovat kuulijan päähän mielikuvia ja maisemia.

Hybrid soul käynnistyy reggaesti kappaleella Hipston. Reggaen ja New Orleansin rytmien takia pidän Hybrid soulia veljeslevynä Jussi Raulamon Jo’ Buddy meets Funky Kingston -albumin kanssa. Mikähän lie Hipstonilla soiva viehättävä urkusoitin? Sähköharmooni? Electric harmonium lukee kansiteksteissä.

New Orleansin rytmejä löytyy heti seuraavasta kappaleesta, Miss Gumbosta. New Orleans -fiilistä ryyditetään ankaralla kitaroinnilla. Musiikki on rujoa ja kaunista. Monipuolisen albumin seuraava kappale, The Fly, on kieroutunutta loungea, zappamaista ufoilua. Safari beat hämyisen kitaroinnin ja hypnoottisen bassottelun ansiosta kuin Grateful Dead matkalla Afrikkaan. Huumehöyryissä. Basisti Tatu Backin melodisen leijuva soitto on oleellinen osa levyn äänimaailmaa. Hänessä ja rumpali Esa Kärjessä on groove.

Minimalistisen hypnoottisen The slown puolenvälin kitarasoolo on sietämättömän kaunis. Hitaalla Big waterilla tunnelmoiva kitarointi liitää piirpaukemaisiin sfääreihin. Melkein tulee tippa linssiin. Uptown rockin loungen ja groovaavan rock’n’rollin yhdistely tuo mieleen Hypnomenin.

Detroit blues on tietenkin bluesia. Funkia bluesia. Tanssitaidottomankin on mahdotonta pysyä aloillaan tätä hieman pelottavaa kappaletta kuunnellessaan. Tilanne rauhoittuu The stonen hissutteluprogella. Tanssittavaa sekin on, eri tavalla vain. The stonessa on trip-hop -fiilistä. Beauty box päättää levyn surumielisen humoristisesti. Alun riehakkuus vaihtuu melankoliseen sooloiluun, iloon palaten.

Hieno levy. Ammattimiehiä. Tämä maa on täynnä mahtavia muusikoita. Toverini välillä ihmettelevät, että miksi aina vain kehun levyjä. Vastaus on yksinkertainen: En halua kuluttaa aikaani huonoista levyistä kirjoittamiseen. Elämä on lyhyt. Se kannattaa käyttää diggailuun, ei inhoamiseen. Hybrid soulia on helppo diggailla. Ja onneksi Humu Records on tällä kertaa panostanut myös kansien ulkoasuun. Avattavat pahvikannet kansiteksteineen antavat cd-julkaisulle selkeää lisäarvoa.

Pohjois-Savo. Pirttikankaan projektit. Humu Recordsin nyt jo aika laaja katalogi. Varpaisjärvi-Lapinlahti-Kuopio -akseli jyrää. Savo alkaa olla kotimaisen afroamerikkalaisen ja rootspohjaisen musiikin metropoli. Tae voephan tuo alakaa olla olemattannii.

Rajatapauksia

Rootsville (In Dutch)
Jarkka Rissanen & Sons of The Desert
Hybrid Soul

Wanneer je de namen leest van Jarkka Rissanen en zijn woestijnzonen stel je normaliter vast dat we hier in Finland zitten. Bevestiging daarvan heeft toch enig surfen op het 'www' nodig gehad en dit is niet de eerste keer bij artiesten uit het hoge noorden. Waarom? het zal me een raaadsel blijven want we mogen toch met zekerheid stellen dat er meer dan voeldoende talent aanwezig is in het land van de 1000 meren.

Jari 'Jarkka' Rissanen mag je bestempelen als een veelzijdig rock en blues muzikant die wat graag pop en fusion elementen toevoegd aan zijn muziek. Samen met de 'Sons of The Desert' brengt hij op 26 mei 2017 uit. Hoe de muziek beschrijven? Op deze 'Hybrid Soul' staan 10 nieuwe originals die hij ofwel zelf of in samenwerking met de band heeft geschreven.

Tien instrumentale nummers die zich laten omschrijven als jazzrock waarbij soms een zijsprong wordt genomen naar de exotische vorm van fusionmuziek zoals bij het van reggea doordrongen 'Hipston', een muzikale fusion reis richting Kingston? Van daaruit gaat het met 'Miss Gumbo' duidelijk richting NOLA.

Met 'The Fly' steken 'Jarkka Rissanen & Sons of The Desert' duidelijk het psychedelisch aspect in hun muziek. Alhoewel alle nummers instrumentaal zijn zullen ze de beluisteraar ervan nooit gaan vervelen want ieder nummer brengt duidelijk een andere visie aan waarbij de diverse toonaarden een harmonisch en melodisch geheel komen te vormen.

Met 'Detroit Blues' gaan we duidelijk de toer op van expressieve Jazzfunk, dit nummer werd geselcteerd om als single uit te worden gebracht. Een meer dan aangename kennismaking met 'Jarkka Rissanen & Sons of The Desert' en hun 'Hybrid Soul'.

Rootsville

@Rootsville